Minäkö eläin?

Herään aamulla hitaasti, päiväkin valkenee viipyillen. Ojentelen raajojani kuin eläin, hieraisen silmiäni, hamuilen kelloa, mitähän se on? Tai ei sen niin väliä, olkoon. Kääntyilen, heitän peiton syrjään ja astun lattialle. Kylmä  nousee nilkkoja pitkin polviin, hui! Tavoitan flanellitossut sängyn alta. Tassuttelen vessaan, lorotan pitkään ja nautinnollisesti. Huuhtelen käsiä kylmällä vedellä, vuoristopuro vessassani. Tapsutan keittiöön, mittaan keittimeen paljon kahvia ja vähän vettä.

Jestas, tämä on hyvää, tilkka maitoa ja pikimusta kahvi! Seison kahdella raajalla lattialla ja kahdella pitelen kahvimukia. Muki ei putoa kun peukalot on kierretty sen ympärille. Vilkaisen peiliin, silmät tuijottavat sieltä vieretysten kuin kaksi nappia. Kaikki ihmisen piirteet! Silkkinen tukka, suurentunut pääkoppa ja uurteiset aivot täynnä sähköisiä ja kemiallisia impulsseja. Tunnen poukkoilevaa vilinää pääni sisällä.

Ihmisen osa tämä pohtiminen. Ja valitakin pitää, pesenkö kupin heti vai jätänkö odottamaan? Luenko lehden vai avaanko ensin tietokoneen? Vietänkö joulun Egyptissä vai perinteisesti Helsingissä?   Otanko valmismatkan vai pelkät lennot ja heittäydyn ystäväni isolle siivelle? Ja jos heittäydyn, mitä siitä seuraa? Pahus, pitää vielä ennakoidakin. Onpa monimutkaista. Jos olisin hiiri tai hirvi, ei tarvisisi jahkailla.

Voisin ehkä mietiskellä ja tyhjentää päätäni, niin olo kevenisi hetkeksi. Jonain päivänä kenties valaistuisin ja sehän on täydellistä tyhjentymistä. Tulisin onnelliseksi kuin eläimet, jotka kulkevat täällä viattomina ja seuraavat vain vaistojaan. En tuntisi syyllisyyttä hiilijajanjäljistä ja maapallon tärväämisestä. Ja kaikkinaisesta varallisuudeta mitä minulla on niin että kehitysmaiden ihmiset ryntäävät rajojemme yli osaansa vaatimaan.

Jos olisin eläin, en tietäisi mikä on sivistynyttä käytöstä, minua ei olisi ikinä kasvatettu istumaan pulpetissa. Selkäni ei olisi tullut kipeäksi siitä istumisestä ja loputtoman hienosta käyttäytymisestä. Niin, jos olisin eläin…

Vaan en ole eläin, vain hetkittäin voin tuntea sitä autuutta. Vai olenko sittenkin puoleksi tai ylikin? Enkö vain osaa käyttää alkuperäistä perintöosaani? Olenko sallinut kasvattaa itseni liian sivistyneeksi? Onko niin että rakastan kirjoittamista, koska siinä ei tarvitse olla sivistynyt, sievistelevä, hieno? Saa kirjoittaa pahoja asioita ja naivistella hyvillä. Voi pahoinpidellä ja murhata, saa rakastaa ja rakastua estottomasti. Voi olla erakko, juoppo, viekas, rötöstelijä, konna tai vaikkapa äiti Theresa. Sehän on vain luovuutta, että keksii hurjia juttuja, sopimattomia tekoja, ristiriitoja.

Jos en voisi kirjoittaa, olisin aika ikävä ihminen, en juuri hymyilisi tai sitten nauraisin ihan väärissä paikoissa, riitelisin alvariinsa, pitäisin mekkalaa kerrostalokämpässäni viikonvaihteissa. Huutaisin vain valittavalle naapurille: Hanki oma elämä! Kenties juopottelisin joka ilta alakerran kapakassa. Hellurei!

Onneksi on taide, joka kaiken aikaa ylittää sovinnaisen rajoja. Erityisesti oikein moderni taide, josta ihmiset saavat valittaa  etteivät ymmärrä mitään. Ja kun he lopulta oppivat ymmärtämään, tulee vielä modernimpi suuntaus, jota ei ainakaan kukaan ymmärrä. Paitsi tietenkin taiteilijat itse, sillä kyse ei olekaan ymmärtämisestä. Taide lähtee jostain hyvin alkukantaisesta, aivojen alimmista eläimellisistä kerroksista. (Luulen niin.)

Ovatko taiteilijat siis enempi eläimiä kuin muut ihan tavalliset ihmiset? En tiedä, mutta pitkään aikaan en ole ollut niin onnellinen kuin tänä aamuna, kun tunsin itseni eläimeksi. Kunnes onneton menin juomaan kahvia, sillä sitä eivät muut eläimet tee.