Joulutunnelmaa

Maa on jäässä ja lumi kinostunut. Taivas on tyhjä ja harmaa. Lehmuksen oksat jäätyneet mustiksi. Maisema odottaa.

Kaksi naakkaa lehahtaa oksalle, pysähtyy hetkeksi, lähtee kierrokselle ja pysähtyy taas. Kerrostalon ikkunat näyttävät tyhjiltä. Pakkanen, viima ja kinostuvat hanget ovat säikyttäneet ihmiset syvälle lämpimiin lokeroihinsa. Seison Kotkansaaren linja-autoaseman kentällä. On siistiä, steriiliä, yksinäistä. Kaupunki on lähes kuollut, vain naakat lentelevät sen taivaalla.

Tulisi nyt edes se linja-auto! Ja tuleehan se, seisoo aikansa ja lähtee tasan 9.20. Kuski haukottelee, olen ainoa matkustaja. Penkillä vieressäni kahisee lahjapaketti Liisa-serkulle. Onneksi Karhulan asemalta tulee muitakin kyytiin. Alkavat puhua pälpättää kännyköihinsä. Lumous särkyy, yksinäisyys on kadonnut. Tiet on jo lanattu yöllä sataneesta lumesta, Helsinkiin päästäneen aikataulun mukaan.

Istun siinä puolityhjässä bussissa ja mieleeni nousee kuva toisenlaisesta bussimatkasta. Joulu silloinkin on tulossa. Maantie on kuoppainen, hiekka pöllyää. Kuljettaja tekee nopeita väistöliikkeitä tien laitaan ja palaa taas keskelle. Asvalttia on jäljellä vain hiekkaisen tien keskiviivalla ja vastaantulijoita riittää. Bussi on hikisen täynnä istujia, seisojia ja heidän nyssyköitään, miehiä, naisia, lapsia, vauvoja, kanoja. Sillä Nairobin linja-autoasemalta ei lähde yksikään bussi ennen kuin se on tupaten täynnä väkeä. Aikataulut ovat kyllä seinällä, mutta vain muodon vuoksi.

Äkkiä auto pysähtyy, hyvin nuoret aseistetut poliisit astuvat sisään, heittävät teräviä katseita matkustajiin, että onko joukossa vaarallista väkeä. Kaikki hiljenevät, vauvat ja kanatkin. Onneksi ei ole! Sitten poliisit ottavat esiin pitkät ohuet piikit ja alkavat lävistää katolla olevia sokerisäkkejä, että onkohan niihin kätketty aseita. Onneksi ei ollut! Niin bussi jatkaa matkaa ajaen iloista siksakkiaan. Matkustajat huoahtavat helpotuksesta ja uinahtavat uneen. Katolle nostetut pussukat, paketit, laatikot, matkalaukut ja ne sokerisäkit vaappuvat rytmikkäästi bussin kaartaessa tien reunalle ja takaisin.

Matka on pitkä, pimeä laskeutuu äkkiä. Kuljettaja ottaa esiin vaaleanpunaisen purkan, sekoittaa siihen pieniä vihreitä lehtiä ja alkaa jauhaa posket lommolla. Se estää tarkkaavaisuuden herpaantumisen koettelevalla tiellä. Istun etupenkillä, niin että näen kuljettajan hiipuvat reaktiot ja äkillisen piristymisen. Hyvissä ajoin ennen määränpäätä kuski kuitenkin sylkäisee purkan suustaan ja piilottaa khat-oksanipun takkinsa sisään.

Ai niin, miksi bussin katolla on niin paljon sokerisäkkejä? Jos viettää joulun kenialaisessa kylässä, niin se kyllä selviää. Sokerista tehdään vahvaa juovutusjuomaa, jotain paikallista koskenkorvaa, jolla juhlistetaan joulua, tai siis miehet juhlistavat.

Nyt istun kuitenkin kotkalaisessa bussissa, vaikka näenkin mielessäni taas hehkuvat savannin värit. Nipistän itseäni ja havahdun valkoiseen maisemaan, pellot, metsät ja talot ovat peittyneet lumeen ja sitä valkoista riittää loputtomiin. Sitten ajamme vielä Helsingin läpi. Kadut on kaivettu lumesta esiin, penkat ovat vuoren korkuisia. Saavumme perille Kampin linja-autoasemalle aikataulun mukaan 12.55. Sekunnilleen!

Nousen kierreportaita Kampin toiseen kerrokseen ja äkkiä sanoinkuvaamaton meteli ympäröi minut. Kaikki helsinkiläiset ovat tulleet juuri tänne jouluostoksille ja huutelevat kimeästi toisilleen. Pääsen tungoksen läpi Narinkka-torille ja meteli sen kun yltyy. Siellä helisevät ja kumisevat tutut joululaulut ja myynnissä on vahvasti tuoksuvaa, vielä kuumaa loimulohta ja muita satumaisia herkkuja. Raivaan tieni läpi juhlatunnelman ja pääsen Mannerheimintielle. Vaan kadutkin ovat täynnä väkeä.

On kylmä kuin Pohjolassa parhaimmillaan, kaikilla on tummat tikkitakit, myssyt korvilla ja paksut kaulaliinat. Kadut ovat kuluneet kuhmuroille, hiekkaa on vain kolosissa. Liukastelen rautatientorille, saavutan kolmosen raitiovaunun ja olen pelastettu. Vaunu on täynnä, mutta ehdin istumaan juuri vapautuvalle paikalle. Onnistun viemään perille asti Liisa-serkun lahjapaketin, paksun punaisen villashaalin. Tänä talvena hän sitä vielä tarvitsee.

Kunpa pääsisin vielä jotenkin ehjänä palaamaan Kotkansaaren linja-autoasemalle, missä vain naakat lentelevät. Onhan siellä vieläkin kinostuvat hanget, viima ja pakkanen. Toiveeni toteutuu, mutta ei asema enää olekaan hiljainen. Valo on hiipunut, katuvalot syttyneet ja väki uskaltautunut ulos lokeroistaan. Naapurin rouva tervehtii iloisesti. Tulen Helsingistä, siellä vasta on joulutunnelmaa, huikkaan hänelle.

Kiiruhdan omaan kerrostalokerooni, olen vieläkin hengästyksissä pääkaupungin hulinoista. Nälkäkin kurnii jo sisuksia. Otan pakastimesta broilerin sulamaan. Ja siinä samassa muistan taas ne kaakattavat, jaloistaan sidotut, kanat kenialaisessa bussissa matkalla joulupatoihin. Ja sokerisäkit! Koskisryyppy joululle on nyt enemmän kuin paikallaan. Kippis!