Sammakon opissa

Mökilläni rehottaa helppohoitoinen antaa-kaikkien-kukkien-kukkia-nurmikko. Tosin siellä ei kuki mikään tällä hetkellä. Vaan jos unohtaa sen leikata, jo alkaa voikukat nousta, vuohen- ja koiranputket kukoistaa, horsma huojua. Sammaltakin löytyy ruohon alta ja suikeroalpi täyttää kaiken tyhjän tilan. Sammakot rakastavat sellaista ruohikkoa, siellä ne hyppivät riemusta, lits läts.

Vuosia sitten kohtasin tällä nurmikolla pikkuruisen sammakon silmästä silmään. Olimme ohikiitävän hetken samankokoiset ja samanarvoiset. Silloin menetin peruuttamattomasti  jotain ihmisyydestäni. Olen siitä lähtien jutellut sammakoille ja ne ovat suostuneet kuuntelemaan. Viisaan näköisinä ne kallistelevat hetken päätään, kyllästyvät ja hyppivät sitten pensaan alle piiloon.

Tänä keväänä tuttu sammakko hypähti uuden terassini kovapuulattialle ja jäi siihen odottamaan. Lähestyin sitä hitaasti ja varoen. Silloin se alkoi puhua.

- On eletty tällä pihalla yhdessä niin monta kesää, että sinun on aika oppia.

- Mitä muka… aloitin mutta suljin äkkiä suuni ja odotin uteliaana.

- No, sammakoiden tavoille tietenkin, olet aivan liikaa ihminen. Se on kovin paha asia. Tajuatko?

- Mikä juttu tämä nyt on, anna tulla. Minähän olen oikeasti ihminen, luomakunnan älykkäin eläin.

Silloin sammakko purskahti röhönauruun, se oikein hytkyi ja piteli mahaansa. Vai viisas, se sanoi ja nauroi taas. Katselin sitä loukkaantuneena. Jäin kuitenkin paikoilleni kuuntelemaan lisää, sillä sehän osasi puhua.

- Ei se niin ole, vaan sinä olet oppinut lopultakin kuuntelemaan. Kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Totta se oli. Kuulin pienesti mutta selvästi sammakon puheen, en kylläkään korvillani vaan ehkä ihollani tai ydinluillani. Jotenkin niin kuin profeetat kuulevat jumaliensa suuria sanoja. Mutta tässä sammakon puheessa ei ollut käskevää sävyä eikä pelottavaa sointia. Eikä se jylissyt ylhäältä pilvistä.

- Ensinnäkin kävelet raahaamalla jalkojasi, sammakko sanoi. – Pienet olennot murskaantuivat allesi, olen monta kertaa ollut vähällä liiskaantua.

-  Voi kauhistus, sitä en ole huomannutkaan.

- Sinun pitää oppia loikkimaan niin kuin minä.

- Enhän minä osaa.

- Oikaiset vain reitesi salamannopeasti näin, sammakko sanoi ja loikkasi terassin vastakkaiselle reunalle.

- Kuulehan nyt, en minä sellaista osaa.

- Pitää keskittyä ja uskoa siihen mitä tekee, sammakkoa nauratti kun se hyppeli edessäni edestakaisin. – Sitä paitsi sinä mietit päälläsi, mieti mieluummin reisillä.

Se oli hyvä neuvo. Kokeilin ja reiteni osasivat yhä ajatella yksinkertaisesti niin kuin joskus lapsuudessani.  Mielessäni näin taas lettipäisen pikkutytön hyppimässä kiveltä kivelle paahteisella kedolla, missä oli sekä käärmeitä että huumaavasti tuoksuvia ahomansikoita. Tyttö pujotteli mansikat ruohonkorteen ja väisteli taitavasti käärmeitä. Sammakko oli oikeassa, olin vuosien kuluessa muuttunut aivan liikaa ihmiseksi. Niinpä aloinkin kävellä pihallani keveästi pompahdellen. Reisilihakset pullistelivat voimantunnosta. Ne muistivat vielä!

Sitten sammakko katosi jonnekin terassin alle. Jäin miettimään mitä vielä oppisinkaan pitkän kuuman kesän kuluessa. Oli vasta kevät ja tämä oli kesän ensimmäinen oppitunti. Se on ainakin ihan varmaa että vähemmän ihmiseksi.Tulossa oli siis ratki eläimellinen kesä.

Aurinkoisella rinteellä saunan takana ahomansikat tekivät jo raakileita.