Takaisiin kaupunkiin

Muutto maalta kaupunkiin on taas edessä. Ei kuitenkaan niin kuin lapsena, kun koko perhe pöytineen, tuoleineen, sänkyineen, patjoineen ja muine tarvekaluineen pakattiin kuorma-autoon. Sinne vaan kakaratkin lavalle, äiti istui kuljettajan viereen. Isä oli meitä vastassa, sillä hänellä oli töitä kaupungissa kesälläkin. Siinä auton lavalla ajettaessa Turusta Pöytyälle ja takaisin tuli sitten tutuksi varsinaissuomalainen maisema peltoineen, jokineen ja metsälämpäreineen.

Nyt ajelen omalla Nissanillani Kotkasta Jaalaan ja takaisin monta kertaa kesässä. Matka taittuu niin vaivattomasti uutta asvalttia pitkin elämästä toiseen, ettei sielu meinaa perässä pysyä. Pellot ja metsät vaihtuvat kymenlaaksolaisessa maisemassa, mutta ei niitä kannata jäädä ihailemaan, sillä peltipoliisi iskee näillä kulmilla äkkiä ja kipeästi.

Maalla vanhalla mökilläni rentoudun, annan periksi ja elän alkukantaisesti niin kuin muutkin metsän eläjät. Tarvitsen vain lämpimän pesän, vettä ja syötävää kuten karhut, ketut ja hirvet. Ruokaa ei toki tarvitse itse metsästää, vaikka se olisi oikeus ja kohtuus näinkin hyvillä aisteilla varustetulle oliolle. Pikkuista maapalaansa voi sentään viljellä. Turhan helpot ovat olot täälläkin, ei tarvitse juosta pakoon eikä piiloutua. Ihmisellä ei ole luonnollisia vihollisia. Tai siis minä, ihminen, olen ravintoketjussa ylinnä, älykäs ja voittamaton. Se on hyvä osa ja samalla huono. Muut eläimet eivät enää suojele tai vahingoita minua, olen eläinkunnan yksinäinen. Kukaan ei edes syö minua kun tulen raihnaiseksi. Pitää mennä lääkäriin ja niellä pillereitä tai kaatua sänkyyn kitumaan ties miten pitkäksi aikaa.

Heti keväällä alan maatua osaksi ympäröivää luontoa, istutan ja hoidan tomaatteja, kurpitsoita, kukkasia, perunoita. Syksyllä, kun tomaatit punastuvat ja jänis järsii kurpitsani, olenkin jo melkein valmis. Melkein. Siihen mennessä olen jutellut sammakoille, silitellyt käärmeitä, haistanut hirvet, laskenut lepakoita. Olen ymmärtänyt paikkani osana eläinkuntaa ja tullut hiukan nöyremmäksi.

Sitten palaankin kaupunkiin siistiin kerrostaloasuntoon. On siinä opettelemista, pelkkiä ihmisiä alla, päällä ja sivulla omissa kerroksissaan. Ei karhuja, ei kettuje, ei sammakoita, ei sudenkorentoja, ei kärpästäkään. Ja jos pulu yrittää parvekkeelle, ajan sen heti pois tuhrimasta ja levittämästä tauteja.

Kauas on tultu lapsuuskesien muuttokuormista. Silloin köröteltiin maalle kolmeksi kuukaudeksi eikä kertaakaan välillä käyty kaupungissa. Asetuttiin tyhjäksi jääneeseen taloon keskelle elävää kylää. Äiti laittoi kakarat naapurin pellolle “töihin”. Siinä tulivat tutuiksi lehmät ja hevoset, possut, kanat ja maatalon työt. Ne loputtoman pitkät kuumat kesät olivat toinen elämä maalla. Hmm, toinen elämä kuten nykyisinkin Jaalan mökillä.