Tämä Imam’in torialue oli suurin Kairon kirpputoreista ja siksi se kiehtoi minua, sillä olin tähän asti kokenut vain eurooppalaista kokoa olevia toreja.  Kahdenkymmenen miljoonan ihmisen metropolissa kaikki mittasuhteet olivat hämmästyttäviä. Imam’in kirpputori levittäytyi kuolleiden kaupunkiin, joka oli noin viiden kilometrin päässä Kairon keskustasta. Sinne pääsi pikkubussilla, joka pullisteli väenpaljoudesta. Alueella seisoi riveissä hautakammioita korkeiden muurien ympäröiminä. Niissä oli pieni sisäpiha, jonne saattoi kurkistaa avoimesta takorautaportista. Siellä näkyi olevan kulahtaneita sohvaryhmiä ja ajan syömiä pöytiä, joiden ympärillä puuhaili väkeä, ilmeisesti omaisia. Oli noloa kurkistella sisään yksityiselle alueelle, mutta eivät nämä ihmiset sellaisesta piitanneet, jatkoivat vaan teen juontiaan. Kirpputorikauppa kukoisti sulassa sovussa hautakammioiden kanssa.

Äkkiä näin hautausmaalla torikauppiaiden pöydillä ja hiekkaisessa maassa lepäävät tavarat ihan uudella tavalla. Aivan kuin olisin katsellut kirpputorikauppiaan silmin näiden ikivanhojen esineiden kuolematonta loistetta. Tajusin etteivät paikalliset myyjät olleet kenties koskaan kohdanneet länsimaisten tavaratalojen kertakäyttökamaa, joka päätyi kovin nopeasti kaatopaikkojen murskaimiin. Heille nämä esineet olivat katoamattomia ja loputtomasti kierrätettävissä. Hitaasti aloin tajuta materian pyhyyden. Kirpputorimyyjät aivopesivät minut eikä siihen tarvittu kuin yhden päivän uuvuttava vaeltaminen Imam`in loputtomalla päällystämättömällä kirpputorilla.

Hiljainen vainajien kaupunginosa heräsi aina perjantaisin kiihkeään meluun ja tinkimiseen. Paahtavan kuumien hautamuurien ympärillä keltainen hiekka puhkesi väriloistoon kuin autiomaa rankkasateen jäljiltä. Siinä hehkuivat monenkirjavat vaatteet, vaaleat kasoissa ja kirkkaammat tangoilla. Oli myös kenkiä, koruja, kattiloita, vasaroita, nauloja, radioita, kännykän kuoria, sohvia, tuoleja, pöytiä, seinävaatteita ja kirjoja, hapertuneita englanninkielisiä kirjoja. Kaiken yllä levisi kirjavia kauhtuneita auringonvarjoja. Tuulenpuuskat lennättivät hienoa hiekkaa myytäville tavaroille, torikauppiaitten kasvoille, vaatteille ja hampaiden väliin. Minunkin hampaani narskuivat ja silmät kutisivat. Päivässä kaikki olisi ehtinyt peittyä hiekkaan, elleivät kauppiaat olisi pudistelleet välillä tavaroitaan. Täällä ymmärsin senkin, miten helposti kokonaiset kaupungit patsaineen ja hautakammioineen olivat jääneet sannan alle ja unohtuneet sinne. Kaikkialle tunkeutuva hienojakoinen hiekka näytti olevan lopullinen voittaja. Aavikko olisi varmaan peittänyt koko Kairon, elleivät asukkaat olisi taistelleet sitä vastaan.

Täällä piti totutella tulemaan toimeen elekielellä, sillä arabiaa en osannut.  Sujuihan se, koska nämä ihmiset selvästikin halusivat ymmärtää minua. Kauppaa käytiin pitkin, hartain keskusteluin. Neuvoteltiin tavaran arvosta, kauneudesta, käyttötarkoituksesta ja lopulta hinnastakin ilmein, elein, äännähtelyin ja hiekkaan piirtämällä. Siinä samalla vaihdettiin mielipiteitä  köyhyydestä ja rikkaudesta, etelän kuumuudesta ja pohjoisen kylmyydestä. Kauppiaat olivat loputtoman kekseliäitä. Ilmeisesti niukkuudessa eläminen oli kehittänyt heidän luovaa nokkeluuttaan.

Olin kuin aarteenetsijä tuhannen ja yhden yön tarinoista, löysin Aladdinin taikalamppuja, upeita kuparikannuja, jotka olivat kolhiutuneet lommoille, hienoja kristallivalaisimia, joiden osia piti keräillä useilta eri myyjiltä.  Löysin koristeellisia peilin ja taulun kehyksiä, mustuneita, reunoistaan repeilleitä maalauksia, ihastuttavia melkein ehjiä koruja.  Kaikkia näitä myyjät olivat varjelleet lopulliselta hukkaan joutumiselta. En voinut olla ajattelematta tämän tavarapaljouden keskellä lepääviä vainajia. Hekin olivat kiertomatkalla johonkin uuteen olomuotoon tai toiseen ulottuvuuteen. Tällä kirpputorilla he eivät olleet sen pyhempiä kuin mikään muukaan ikuisesti kiertävä materia.

En enää suuremmin hätkähtänyt, kun näin lauman loppuun kuluneita kameleita, joihin oli lätkäisty punainen leima kylkeen. Ne riiputtivat surullisesti päätään ja kylkiluut törröttivät nahan alta. Siinä oli perjantaipäivän lihamarkkinat, paimentolaiset olivat tulleet myymään teuraskarjaa pääkaupungin lihapatoihin. Tarjolla oli myös nautoja, lampaita, ankkoja. Kanat innostuivat aina välillä pitämään kovaa meteliä, aivan kuin ne olisivat määräajoin järjestäneet lihatorin mainoskampanjan.

Innostuin niin näistä kirpputoreista, että halusin lähteä vielä seuraavalle torille. Sunnuntaisin ja tiistaisin oli myyntiä Munip’in kirpputorilla, jonne oli viidentoista kilometrin matka keskustasta. Astuin täpötäyteen metroon ja pääsin sillä helposti perille asti. Tämäkin alue oli eksyttävän laaja mutta ei aivan yhtä iso kuin kuolleiden kaupunki. Täällä oli kerrostaloja asukkaineen ja niiden välissä torialue, joka sekin pöllysi keltaista hiekkaa, kun tuulenpuuskat osuivat sopivasti. Myyjät levittivät tavaransa kaikkialle, toreille ja kaduille talojen väliin. Myytävää oli loputtomasti, sekalaisia tavarakasoja, kirvesmiehen, peltisepän, putkimiehen ja sähkömiehen työvälineitä ja tarvikkeita, osa jokseenkin loppuun käytettyjä.  Maalauksia rullissa, grafiikanlehtiä, halpoja kopioita, mutta myös länsimaisittain kallisarvoisia ja tunnettujakin taideteoksia, jos vain jaksoi käännellä paperikasoja kärsivällisesti.

Sitten osuin siihen kirpputorin osaan, jossa myytiin loisteliaita huonekalustoja aika kulahtaneina mutta myös kunnostettuina ja muovikäärein hiekalta suojattuina. Ne olivat massiivisia ja runsain kultakoristein somistettuja. Sellaista menneen ajan loistoa en arvannut löytäväni vaatimattoman rihkaman keskellä. Mikään ei tuntunut enää mahdottomalta tällä kirpputorilla. Jotkut kauppiaat asuivat perheineen kyhäämissään teltoissa, nukkuivat, söivät ja suorittivat kotiaskareensa keskellä kaupankäyntiä. Pieneen nälkään helpotusta toriväki sai teehuoneissa, jotka oli koottu pressuista. Niissä ei ollut mitään turhaa, ei kattoakaan. Täällä ei kattoja tarvittukaan, sillä Kairon alueella ei satanut juuri koskaan. Auringolta sen sijaan oli syytä suojautua.

Lopulta löysin vanhat englanninkieliset kirjat. Niiden sisällöstä arabiankieliset kauppiaat eivät ymmärtäneet yhtään mitään, mutta olivat säilyttäneet nekin suurella huolella ja myivät turisteille silloin harvoin, kun torille sattui englanninkielisiä ihmisiä. Olihan Kairossa toki turisteja, mutta he kolusivat mieluummin loputtomia muinaisegyptiläisiä hautakammioita, joita niitäkin kaivettiin hiekasta aina vaan lisää. Unohduin taas pitkäksi aikaa selailemaan kirja-aarteita.

Elämä näillä toreilla oli hohdokasta ja kurjaa samalla kertaa. Se kiehtoi ja tympäisi. Minut valtasi alkukantainen pelko että juuttuisin tähän hiekkaan, jota vastaan kaikki myyjät ja ostajat, eläimet ja tavarat taistelivat. Lopulta onnistuin kuitenkin irrottautumaan ja suuntaamaan takaisin kaupungin keskustaan. Olin kuljeksinut yksinäni vaarallisina pidetyillä paikoilla, mutta kaikkialla oli onneksi paljon väkeä, ystävällisiä ja hymyileviä ihmisiä. Ehkä olin heidän mielestään hymyilyttävä hahmo, kun keikuin kameroineni tavarakasojen keskellä, kurkistelin hautakammioihin ja yritin keskustella myyjien kanssa ilman yhteistä kieltä. Olin matkoillani oppinut, että Ihmiset ovat kaikkialla pääsääntöisesti hyväntahtoisia. Muutenhan en olisi uskaltanut tällaisilla alueilla kulkeakaan.

Nyt ajelen omalla Nissanillani Kotkasta Jaalaan ja takaisin monta kertaa kesässä. Matka taittuu niin vaivattomasti uutta asvalttia pitkin elämästä toiseen, ettei sielu meinaa perässä pysyä. Pellot ja metsät vaihtuvat kymenlaaksolaisessa maisemassa, mutta ei niitä kannata jäädä ihailemaan, sillä peltipoliisi iskee näillä kulmilla äkkiä ja kipeästi.

Maalla vanhalla mökilläni rentoudun, annan periksi ja elän alkukantaisesti niin kuin muutkin metsän eläjät. Tarvitsen vain lämpimän pesän, vettä ja syötävää kuten karhut, ketut ja hirvet. Ruokaa ei toki tarvitse itse metsästää, vaikka se olisi oikeus ja kohtuus näinkin hyvillä aisteilla varustetulle oliolle. Pikkuista maapalaansa voi sentään viljellä. Turhan helpot ovat olot täälläkin, ei tarvitse juosta pakoon eikä piiloutua. Ihmisellä ei ole luonnollisia vihollisia. Tai siis minä, ihminen, olen ravintoketjussa ylinnä, älykäs ja voittamaton. Se on hyvä osa ja samalla huono. Muut eläimet eivät enää suojele tai vahingoita minua, olen eläinkunnan yksinäinen. Kukaan ei edes syö minua kun tulen raihnaiseksi. Pitää mennä lääkäriin ja niellä pillereitä tai kaatua sänkyyn kitumaan ties miten pitkäksi aikaa.

Heti keväällä alan maatua osaksi ympäröivää luontoa, istutan ja hoidan tomaatteja, kurpitsoita, kukkasia, perunoita. Syksyllä, kun tomaatit punastuvat ja jänis järsii kurpitsani, olenkin jo melkein valmis. Melkein. Siihen mennessä olen jutellut sammakoille, silitellyt käärmeitä, haistanut hirvet, laskenut lepakoita. Olen ymmärtänyt paikkani osana eläinkuntaa ja tullut hiukan nöyremmäksi.

Sitten palaankin kaupunkiin siistiin kerrostaloasuntoon. On siinä opettelemista, pelkkiä ihmisiä alla, päällä ja sivulla omissa kerroksissaan. Ei karhuja, ei kettuje, ei sammakoita, ei sudenkorentoja, ei kärpästäkään. Ja jos pulu yrittää parvekkeelle, ajan sen heti pois tuhrimasta ja levittämästä tauteja.

Kauas on tultu lapsuuskesien muuttokuormista. Silloin köröteltiin maalle kolmeksi kuukaudeksi eikä kertaakaan välillä käyty kaupungissa. Asetuttiin tyhjäksi jääneeseen taloon keskelle elävää kylää. Äiti laittoi kakarat naapurin pellolle “töihin”. Siinä tulivat tutuiksi lehmät ja hevoset, possut, kanat ja maatalon työt. Ne loputtoman pitkät kuumat kesät olivat toinen elämä maalla. Hmm, toinen elämä kuten nykyisinkin Jaalan mökillä.

Vuosia sitten kohtasin tällä nurmikolla pikkuruisen sammakon silmästä silmään. Olimme ohikiitävän hetken samankokoiset ja samanarvoiset. Silloin menetin peruuttamattomasti  jotain ihmisyydestäni. Olen siitä lähtien jutellut sammakoille ja ne ovat suostuneet kuuntelemaan. Viisaan näköisinä ne kallistelevat hetken päätään, kyllästyvät ja hyppivät sitten pensaan alle piiloon.

Tänä keväänä tuttu sammakko hypähti uuden terassini kovapuulattialle ja jäi siihen odottamaan. Lähestyin sitä hitaasti ja varoen. Silloin se alkoi puhua.

- On eletty tällä pihalla yhdessä niin monta kesää, että sinun on aika oppia.

- Mitä muka… aloitin mutta suljin äkkiä suuni ja odotin uteliaana.

- No, sammakoiden tavoille tietenkin, olet aivan liikaa ihminen. Se on kovin paha asia. Tajuatko?

- Mikä juttu tämä nyt on, anna tulla. Minähän olen oikeasti ihminen, luomakunnan älykkäin eläin.

Silloin sammakko purskahti röhönauruun, se oikein hytkyi ja piteli mahaansa. Vai viisas, se sanoi ja nauroi taas. Katselin sitä loukkaantuneena. Jäin kuitenkin paikoilleni kuuntelemaan lisää, sillä sehän osasi puhua.

- Ei se niin ole, vaan sinä olet oppinut lopultakin kuuntelemaan. Kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Totta se oli. Kuulin pienesti mutta selvästi sammakon puheen, en kylläkään korvillani vaan ehkä ihollani tai ydinluillani. Jotenkin niin kuin profeetat kuulevat jumaliensa suuria sanoja. Mutta tässä sammakon puheessa ei ollut käskevää sävyä eikä pelottavaa sointia. Eikä se jylissyt ylhäältä pilvistä.

- Ensinnäkin kävelet raahaamalla jalkojasi, sammakko sanoi. – Pienet olennot murskaantuivat allesi, olen monta kertaa ollut vähällä liiskaantua.

-  Voi kauhistus, sitä en ole huomannutkaan.

- Sinun pitää oppia loikkimaan niin kuin minä.

- Enhän minä osaa.

- Oikaiset vain reitesi salamannopeasti näin, sammakko sanoi ja loikkasi terassin vastakkaiselle reunalle.

- Kuulehan nyt, en minä sellaista osaa.

- Pitää keskittyä ja uskoa siihen mitä tekee, sammakkoa nauratti kun se hyppeli edessäni edestakaisin. – Sitä paitsi sinä mietit päälläsi, mieti mieluummin reisillä.

Se oli hyvä neuvo. Kokeilin ja reiteni osasivat yhä ajatella yksinkertaisesti niin kuin joskus lapsuudessani.  Mielessäni näin taas lettipäisen pikkutytön hyppimässä kiveltä kivelle paahteisella kedolla, missä oli sekä käärmeitä että huumaavasti tuoksuvia ahomansikoita. Tyttö pujotteli mansikat ruohonkorteen ja väisteli taitavasti käärmeitä. Sammakko oli oikeassa, olin vuosien kuluessa muuttunut aivan liikaa ihmiseksi. Niinpä aloinkin kävellä pihallani keveästi pompahdellen. Reisilihakset pullistelivat voimantunnosta. Ne muistivat vielä!

Sitten sammakko katosi jonnekin terassin alle. Jäin miettimään mitä vielä oppisinkaan pitkän kuuman kesän kuluessa. Oli vasta kevät ja tämä oli kesän ensimmäinen oppitunti. Se on ainakin ihan varmaa että vähemmän ihmiseksi.Tulossa oli siis ratki eläimellinen kesä.

Aurinkoisella rinteellä saunan takana ahomansikat tekivät jo raakileita.

Rakastan nuoria miehiä, heitä jotka nousevat vaatimaan vapauttaan ja oikeuksiaan Pohjois-Afrikassa. Eivätkä anna periksi, eivät sittenkään vaikka veli vierestä kuolee ja omaa sukua tuhotaan. Heillä lienee jonkinlainen ryhmäminä, joka jatkaa vaan, vaikka sen osia tuhoutuu. He eivät suostu enää alistumaan diktatuuriin. Nämä tulisilmäiset nuorukaiset taistelevat ilman koulutusta ja ilman johtajaa, mitä me länsimaalaiset emme meinaa millään ymmärtää. Ehkä eivät aina niin taitavasti, mutta hamaan loppuun asti kuitenkin. Toki naisiakin on mukana, mutta pääsääntöisesti tämä on nuorten miesten sota, heidän joita oma maa ei näytä tarvitsevan. Toivon voimia näille kapinallisille. Ei kun toivon heille lopullista voittoa, kansanvaltaista hallintoa ja diktaattorit tuomiolle.

Olen osunut netissä Zeitgeist- ja Ajan henki-sivustoille. Innokkaat nuoret miehet (ja yksi tunnettu kuusikymppinen vaikuttaja) ovat Suomessa tämän maailmanlaajuisen liikkeen airueita. On helpompi hengittää jo siitäkin syystä, että nämä nuoret miehet tosissaan uskovat muutokseen. Siihen että maapallon resurssit voidaan jakaa tasan kaikkien ihmisten kesken, että tiede ja teknologia voidaan valjastaa edistämään ihmisten hyvinvointia tasapuolisesti, että sodat voidaan lopettaa ja ihmisten kärsimykset vähentää minimiin ja että ympäristötuhoiltakin voidaan säästyä. Siirrytään vaan vähin erin valuuttataloudesta resurssitalouteen. Aikamoinen utopia! Haluaisin tosiaan uskoa, että se on mahdollista. Toisaalta mikään ei voi olla aivan mahdotonta tässä maailmassa, jos vain nuoret miehet käyttävät räjähtävän voimansa yhdensuuntaisesti.

Kauhukseni luen WHO:n raporteista, että 15-24-vuotiaiden miesten kuolleisuus on kasvanut huolestuttavasti ja ylittää jo lapsikuolleisuuden. Pohjois-Afrikan mellakoissa heitä menehtyy taas lisää.

Kyllä ihminen on parhaimmillaan ollessaan nuori mies! Heissä asuu voima, taito ja intohimo. He rikkovat entisiä rakenteita ja saavat aikaan suuria muutoksia niin Pohjois-Afrikan hiekka-aavikoilla kuin koko maapallollakin. Ja lisäksi vielä minun työhuoneessani. Heitä ei voi olla rakastamatta.

Vaikka tiedän, että kylmäävä suihku sieltä tulee, niin avaan television silti jokaisena aamuna. Onnettomuus maailmalla on minunkin onnettomuuteni. Japanissa on kuolleita 7000 ja 11000 on yhä kateissa. 40 000 ihmistä viettää yön väliaikaisessa majoituksessa. He palelevat, ruokaa ja puhdasta vettä on niukalti. Pääni täyttyy huolesta.

Äkkiä mieleni kuitenkin kirkastuu, tunnen suurta kiitollisuutta omasta sängystäni, hiljaisesta huoneesta, kiireettömästä aamusta ja siitäkin että synkät uutiset on kääritty ymmärrettävään pakettiin ja tarjotaan uutisankkurin hillityllä äänellä. Voin sittenkin vielä katsella näitä katastrofeja ulkopuolisin silmin.

Sitten joudunkin moraalisen ongelman eteen. En halua ajatella, että Libyassa on hyviä ihmisiä ja pahoja ihmisiä, että pahoja saa ampua mutta hyviä ei. No Gaddafi nyt ainakin on paha! Vai onko hänkin vain rajoittamattoman vallan turmelema henkilö? Kenties säälimme häntä jonkin ajan kuluttua niin kuin säälimme Saddam Husseinia hänen nöyryytyksensä päivinä. 

Muanmar Gaddafin on syytä pelätä joutuvansa kansainväliseen tuomioistuimeen vastaamaan rikoksistaan. Se on nöyryyttävää sille, joka on vuosikymmeniä luullut omistavansa kokonaisen kansan. Vanha mies, hänen urautuneet aivonsa eivät ehkä enää kykene muuttamaan suuntaa. Tulemme vielä näkemään romahduksen! Egyptin Murabak ja Tunisian Ben Ali ymmärsivät sentään väistyä väistämättömän edessä.

Tilanne on jännittävä, uutiset elävät päivästä toiseen. Kirjassaan Sarasvatin hiekkaa Risto Isomäki ennusti Fukushiman kaltaisen ydinvoimalatuhon. Mekin laadimme mielessämme ennustuksia. Tietoa on helposti saatavilla ja kokemuksemme yllättävistä katastrofeista on vähintäänkin riittävä.

Maailmassa ei ole enää tilaa diktaattoreille. He tulevat kaatumaan yksi kerrallaan viimeiseen mieheen. Tiedonkulku maapallolla on nopeutunut ja kännykät ovat köyhien ja sorrettujenkin saatavilla. Ihmiset osaavat tehdä yhteistyötä oman ja ryhmänsä olojen parantamiseksi. Pohjois-Afrikan maissa se on tapahtunut nopeammin kuin lännessä osattiin ennakoida.

Mutta onko Länsimailla mitään oikeutta puuttua Libyan tilanteeseen ja jos on niin miten vahvasti? Kokemus on osoittanut, että sotilaallisen voiman käyttöä helposti liioitellaan. Murskataan enemmän kuin on tarpeellista, tulee siviiliuhreja ja jäädään vuosiksi miehittämään maata. Oppositio ei saakaan tuntea voittaneensa korruptoitunutta ja sortavaa hallitusta, vaan voiton vie länsiliittoutuman murskaava ylivoima.

Valtioiden välisiä rajoja ei voida sulkea tiedon kululta, ei enää missään tällä maapallolla. Seuraavaksi voinemme odottaa mellakoita Pohjois-Koreassa, Kiinassahan kahinoita on jo ollutkin. Pohjois-Afrikan kansannousujen jälkeen mikään hallinto ei voi enää tukahduttaa kansalaisten vapauden kaipuuta.

Ja eläköön kateus, tunteista demokraattisin! Se takaa ihmiskunnan ikuisen pyrkimyksen tasa-arvoon. Onneksi köyhät kadehtivat rikkaita ja sorretut kadehtivat vallan kahmijoita.

Ylimääräisiä uutisia tulee kaiken päivää. Japanin tuhoalueella kuolleitten määrä kasvaa ja kadonneitakin on aina vaan enemmän. Tokiolaiset ovat huolissaan ruuan säteilyarvoista. Kun kauhu-uutiset kaiken aikaa ylittävät sietorajan, alamme turtua niihin. Onneksi on hyviäkin uutisia. Egyptissä on pidetty historialliset vaalit, joitten tulos ei ollut tiedossa etukäteen.

Kunpa Allah tai joku muu jumala (sillä me emme kykene) suojelisi Libyassa siviilejä ja myös aseisiin tarttuneita, heitä jotka täyttivät Tripolin aukiot ja heiluttivat uhmakkaasti käsiään meidänkin televisioissamme. Veljemme ja sisaremme Pohjois-Afrikan maissa onnistuivat muuttamaan maailmaa. Paremmaksi.

Asun Feirusin kaupunginosassa ystäväni Pavelin vieraana. Tämä vanhaherra viettää vuosistaan vähintään puolikkaan aina täällä islamilaisen auringon alla, missä rukouskutsut jaksottavat päivän. Pavelin asunto on avara, kaksi makuuhuonetta, olohuone, keittiö ja kylpyhuone. Elelen hänen siivellään lomani ajan toisessa suuressa makuukamarissa.

Aamuisin juomme arabialaisen kahvin lämpimällä parvekkeella. Valkoinen valo heijastuu vastapäisen muurin kupeesta. Pavel murentaa korppuja varpusille, jotka lennähtävät syömään kanssamme. Kadulla alapuolellamme aasi vetää kaasupulloja täynnä olevia kärryjä ja kuski kilauttelee yhtenään metallisen pullon kylkeen.  Vähän päästä kipittää toinen aasi ja rattailla istuva  mies huutaa megafoniin: Romuja, romuja, rautaromujaa! Pavel kertoo, että myös maitoa, vihanneksia, perunoita ja hedelmiä voi ostaa suoraan aasin rattailta. Katua lakaisee mustaan viittaan ja huiviin pukeutunut nuori nainen, hän kerää roskat suureen metalliastiaan. Poikkikadulla vaeltaa lammaslauma paimenensä jäljessä. Äkkiä vilistää harmaapilkullinen kissa pysäköidyn auton alle. Pavel tuntee sen. Voi, voi onkohan se nälkäinen, hän huolestuu.

Lähdemme kaupungille. Kompuroimme ensin pimeää rappukäytävää kolmannesta kerroksesta kadulle. Päätämme ottaa taksin, koska matka keskustaan on aika pitkä. Mutta kadullamme ei ole nimeä eikä talossamme numeroa. (Vain suuret pääväylät on nimetty.) Pavelilla on kuitenkin muutaman jo tutuksi tulleen taksikuskin numero kännykässään (ja paikallinen muistikortti). Hän soittaa kunnes heistä joku löytyy vapaana. Jos kaikki ovat varattuja, lähdetään vain liikkeelle ja otetaan taksi lennosta. Pavel tinkii arabiaksi ja pääsemme keskustaan yhdellä vaivaisella eurolla.

Jos taas päätämme kävellä, tulee matkaan monta mutkaa. Ensinnä koputamme rautaportille. Vanha mies avaa ja kutsuu sisälle. Astumme varjoisalle sisäpihalle, missä on suuri viiniköynnöksen peittämä pergola. Kasvi on nyt lepotilassa ja kuihtuneen näköinen, mutta kuvittelen siihen reheviä rypäleterttuja. Muurin varjossa on miehen vuode paljaan taivaan alla. Hän keittää teetä avotulella. Pohdin mikä lienee hänen toimenkuvansa tällä kivitalojen välissä olevalla pihalla, ehkä jonkinlainen vartiointi. Miehen seitsemän kissaa kerääntyy syömään Pavelin tuomia lihapalasia. Sitten kissat antautuvat siliteltäviksi. Suloisia ovat, hoikkia ja linjakkaita, kiiltäväkarvaisia.

Kun jatkamme matkaa, alkaa kuulua aasin kiljunta. Se on veret seisauttava ääni ja kuuluu kilometrien päähän. Aasi on teljetty jalastaan vanhaan aitaan roskaiselle paikalle autonromun taakse. Puikkelehdimme sinne. Eläin parka kiljuu yhä  kiihkeämmin. Se tuntee jo syöttäjänsä. Pavel lähtee ostamaan leipää läheisestä leipomosta.  Siellä onkin jo pitkä jono miehiä. Kalpea turisti pääsee kuitenkin jonon ohi hakemaan kaksi kuumaa leipää. Hän vie ne aasille ja kiljunta lakkaa äkisti. Lähellä olevat siivoojanaiset näyttävät käsimerkein, että hekin olisivat mielellään syöneet ne leivät. Mutta Pavel ei huomaa sitä, vaan jää juttelemaan aasille ja taputtelemaan sen turpaa. Leipä on Egyptissä niin halpaa, että köyhätkin kykenevät sitä ostamaan. Siitä kansalaiset ovat kiitollisia presidentti Mubarakille.

Sitten lähdemme hankkimaan itsellemme murkinaa. No, sitähän myydään ihan lähikadulla pikkuravintolan ikkunasta. Saamme sieltä halkaistun leivän, joka täytetään suoraan pannulta papumuhennoksella tai jollain muulla kasvissekoituksella ja salaatilla, kääritään voipaperiin ja pakataan muovipussiin.Maksaa noin kolmekymmentä centtiä. Otamme kummallekin kaksi täytettyä leipää ja suuntaamme lähimpään teehuoneeseen.

Istumme kadun reunassa, juomme teetä ja mussutamme leipäset. Ne maistuvat herkullisilta. Samalla katselemme ohi kulkevia komeita nuoria miehiä ja vanhempia äijiä kalabeijoissaan. Monilla on isot valkoiset turbaanit. Päähän on kääritty taidokkaasti niin suuri kangas, että se riittää ruumiin käärinliinaksi, jos sattuu kuolemaan hiekka-aavikolle. Autovirta on lakkaamaton, joukossa jokunen aasi rattaineen, moottoripyöriä, polkupyöriä, kärryntyöntäjiä ja vossikkakin kuomuvaunuineen ja hevonen kuin kiiltokuva.

Sisällä teehuoneessa miehet polttelevat kiireettä vesipiippua tai siemailevat teetä. Naisia ei näy. Vessa on vain miehille, vanhaherra kertoo ja näyttää tyytyväiseltä. Tämä on miesten maailma, siksihän yksin kulkevat miesturistit viihtyvät niin hyvin. Mekin tapaamme muutamia tänne juuttuneita  Pavelin poikamiesystäviä.

Naisia näkyy kaduilla harvakseen ja he ovat mustiin verhottuja päätä myöten, kasvot kuitenkin useimmiten paljaina. Tulee kummallinen olo, naiset ovat kuin musta aukko siellä tääll kadun vilinässä. Kuljen farkuissa ja paljain päin, teen siinä jo kahdenlaista syntiä ja olo on kuin huutomerkillä. Jos kävelisin näillä kaduilla yksin, vetäisin minäkin mieluusti mustan kaavun pääni yli.

Sitten astumme puolivahingossa vaatimattomaan koptikappeliin, jonka sisäänkäynti aukeaa suoraan kadulle. Äkkiä siinä onkin naisia, pieni kappeli on tupaten täynnä heitä. Hekin ovat mustiin puettuja, mutta avopäin. Naiset hymyilevät meille, nostavat peukaloitaan kannustavasti ja monet haluavat kätellä. Mielessä välätää. että täältä voisi löytyä englannin kieltä osaavia naisia ja siten tie syvemmälle tämän kaupungin elämään. Kappeli on perustettu naispyhimyksen kunniaksi, mekin sytytämme tuohuksia hänelle. Siinä koptinaisten ympäröimänä tunnen itseni kristityksi niin kuin en ikinä aikaisemmin.

Kun jatkamme matkaa, eläinrakas ystäväni Pavel avaa yllättäen kivimuurissa olevan suuren puisen oven. Siinä on kymmenen hevosen talli, keskellä kaupunkia. Täällä saavat levätä vossikkakuskien hyvin hoidetut hevoset. Ne ovat kevytrakenteisia ja kiiltäviä kuin kilparatsut. Pavel käy hyväilemässä niiden turpia ja ne hörähtelevät tyytyväisinä. Odottelen häntä pitkään ja pelkään jo tallin hajun tarttuvan vaatteisiini.  Lopulta Pavel on valmis lähtemään ja suuntaamme matkamme nyt basaariin.

Jos elämä on kiihkeää Luxorin kaduilla, niin täällä se on intohimoista, suorastaan vaarallista. Asiakkaita ei ole kovin paljoa mutta myyjiä sitäkin enemmän. Heidän pöytänsä ja putiikkinsa pursuavat veistoksia, koruja, kankaita, huiveja, mausteita, teetä, lyhtyjä, laukkuja, kenkiä, mekkoja. Lauma myyjiä juoksee jo perässämme tarjoamassa kaikkea, mihin katseemme on hiukankin osunut. Arabian kieli kuulostaa karkealta, käheältä,  kimeältä, hurjalta  ja sylki roiskuu. Pavelin ääni  pistää kuin tikari. Hänkin päästelee arabiaa, tinkii, maanittelee, huutaa, kiukustuu, lähtee pois ja palaa takaisin, leppyy. Kauppias melkein itkee, mutta sitten sopimus syntyy ja lyödään kättä päälle. Hinta on murto-osa pyydetystä. Kotiin vietäväksi kertyy upeita kankaita, pari veistosta ja korua, useita takkeja ja islamilaisen naisen musta abaija.

Istumme levähtämään Nuubialaiseen Teehuoneeseen. Meteli ei kosketa meitä enää, se vyöryy ohitsemme. Käytävällä kulkee katkeamattomana virtana komeita miehiä kauniisti laskeutuvissa kalabeijoissaan, vaaleissa, ruskeissa, sinisissä, vitivalkoisissa, mustissa. He katsovat yli, näyttävät ylpeiltä kuin kamelinsa. Tämä on elokuvaa!

Joinakin päivinä käymme ottamaan aurinkoa Iziz-hotellin suureen hyvin hoidettuun puistoon, mistä on esteetön näkymä Niilille. Rannassa kelluu felukoita jo nostetuin purjein ja Ruotsinlaivan kokoisia risteilyaluksia. Puistossa tapaamme muita suomalaisia matkailijoita ja heti olemme kuin vanhoja tuttaja. Sitten postitamme pari korttia ja minä teen matkani kolmannen synnin. Varastan kaksi vessapaperirullaa naisten huoneesta. Vien ne Pavelin vessaan, joka toimii pelkällä vedellä paikalliseen tapaan.

Tutustumme myös muinaiseen Thebaan. Ajamme taksilla vihreän viljavan alueen läpi hiekka-aavikolle ja käymme faaraoiden haudoissa. Ihailemme mittasuhteiltaan suunnattoman suuria patsaita, temppeleitä ja obeliskeja. Vuosisadat ja tuhannet humisevat korvissani.

Suurimman vaikutuksen tekee kuitenkin muinainen Luxorin temppeli aivan kaupungin sydämessä. Sieltä lähtee kahden ja puolen kilometrin pituinen seremoniakatu, joka vie Karnakin temppelille. Tietä reunustavat molemmin puolin leijonasfinksit, jotka ovat kolme metriä pitkiä ja puolitoista korkeita. Niitä on neljän metrin välein, siis aika runsaasti. Tämä sfinksikuja on vasta osittain kaivettu esiin ja sen tieltä on hävitetty kaupungin rakenteita. Luxoria puretaan pala palalta. Sitä mukaa kun kaivaukset jatkuvat, löytyy uusia muistomerkkejä nykyisen kaupungin alta.  Suomalaisten suosima seisemänkerroksinen Emilio-hotellikin on jo purku-uhan alla.

Hiekka on peittänyt muinaisen Theban kaupungin. Hiekkaa on myös nykyisen Luxorin kaduilla ja sitä leijuu hienona pölynä ilmassa. Turhaan ei egyptiläinen mies kanna päässään kangaskaitaletta. Aavikko on uhkaava ja se on lähellä. Egyptissä sataa minimaalisen vähän. Kaikki elämä on Niilin vesien varassa ja monet muutkin maat kilpailevat näistä vesivaroista.

Kaksi naakkaa lehahtaa oksalle, pysähtyy hetkeksi, lähtee kierrokselle ja pysähtyy taas. Kerrostalon ikkunat näyttävät tyhjiltä. Pakkanen, viima ja kinostuvat hanget ovat säikyttäneet ihmiset syvälle lämpimiin lokeroihinsa. Seison Kotkansaaren linja-autoaseman kentällä. On siistiä, steriiliä, yksinäistä. Kaupunki on lähes kuollut, vain naakat lentelevät sen taivaalla.

Tulisi nyt edes se linja-auto! Ja tuleehan se, seisoo aikansa ja lähtee tasan 9.20. Kuski haukottelee, olen ainoa matkustaja. Penkillä vieressäni kahisee lahjapaketti Liisa-serkulle. Onneksi Karhulan asemalta tulee muitakin kyytiin. Alkavat puhua pälpättää kännyköihinsä. Lumous särkyy, yksinäisyys on kadonnut. Tiet on jo lanattu yöllä sataneesta lumesta, Helsinkiin päästäneen aikataulun mukaan.

Istun siinä puolityhjässä bussissa ja mieleeni nousee kuva toisenlaisesta bussimatkasta. Joulu silloinkin on tulossa. Maantie on kuoppainen, hiekka pöllyää. Kuljettaja tekee nopeita väistöliikkeitä tien laitaan ja palaa taas keskelle. Asvalttia on jäljellä vain hiekkaisen tien keskiviivalla ja vastaantulijoita riittää. Bussi on hikisen täynnä istujia, seisojia ja heidän nyssyköitään, miehiä, naisia, lapsia, vauvoja, kanoja. Sillä Nairobin linja-autoasemalta ei lähde yksikään bussi ennen kuin se on tupaten täynnä väkeä. Aikataulut ovat kyllä seinällä, mutta vain muodon vuoksi.

Äkkiä auto pysähtyy, hyvin nuoret aseistetut poliisit astuvat sisään, heittävät teräviä katseita matkustajiin, että onko joukossa vaarallista väkeä. Kaikki hiljenevät, vauvat ja kanatkin. Onneksi ei ole! Sitten poliisit ottavat esiin pitkät ohuet piikit ja alkavat lävistää katolla olevia sokerisäkkejä, että onkohan niihin kätketty aseita. Onneksi ei ollut! Niin bussi jatkaa matkaa ajaen iloista siksakkiaan. Matkustajat huoahtavat helpotuksesta ja uinahtavat uneen. Katolle nostetut pussukat, paketit, laatikot, matkalaukut ja ne sokerisäkit vaappuvat rytmikkäästi bussin kaartaessa tien reunalle ja takaisin.

Matka on pitkä, pimeä laskeutuu äkkiä. Kuljettaja ottaa esiin vaaleanpunaisen purkan, sekoittaa siihen pieniä vihreitä lehtiä ja alkaa jauhaa posket lommolla. Se estää tarkkaavaisuuden herpaantumisen koettelevalla tiellä. Istun etupenkillä, niin että näen kuljettajan hiipuvat reaktiot ja äkillisen piristymisen. Hyvissä ajoin ennen määränpäätä kuski kuitenkin sylkäisee purkan suustaan ja piilottaa khat-oksanipun takkinsa sisään.

Ai niin, miksi bussin katolla on niin paljon sokerisäkkejä? Jos viettää joulun kenialaisessa kylässä, niin se kyllä selviää. Sokerista tehdään vahvaa juovutusjuomaa, jotain paikallista koskenkorvaa, jolla juhlistetaan joulua, tai siis miehet juhlistavat.

Nyt istun kuitenkin kotkalaisessa bussissa, vaikka näenkin mielessäni taas hehkuvat savannin värit. Nipistän itseäni ja havahdun valkoiseen maisemaan, pellot, metsät ja talot ovat peittyneet lumeen ja sitä valkoista riittää loputtomiin. Sitten ajamme vielä Helsingin läpi. Kadut on kaivettu lumesta esiin, penkat ovat vuoren korkuisia. Saavumme perille Kampin linja-autoasemalle aikataulun mukaan 12.55. Sekunnilleen!

Nousen kierreportaita Kampin toiseen kerrokseen ja äkkiä sanoinkuvaamaton meteli ympäröi minut. Kaikki helsinkiläiset ovat tulleet juuri tänne jouluostoksille ja huutelevat kimeästi toisilleen. Pääsen tungoksen läpi Narinkka-torille ja meteli sen kun yltyy. Siellä helisevät ja kumisevat tutut joululaulut ja myynnissä on vahvasti tuoksuvaa, vielä kuumaa loimulohta ja muita satumaisia herkkuja. Raivaan tieni läpi juhlatunnelman ja pääsen Mannerheimintielle. Vaan kadutkin ovat täynnä väkeä.

On kylmä kuin Pohjolassa parhaimmillaan, kaikilla on tummat tikkitakit, myssyt korvilla ja paksut kaulaliinat. Kadut ovat kuluneet kuhmuroille, hiekkaa on vain kolosissa. Liukastelen rautatientorille, saavutan kolmosen raitiovaunun ja olen pelastettu. Vaunu on täynnä, mutta ehdin istumaan juuri vapautuvalle paikalle. Onnistun viemään perille asti Liisa-serkun lahjapaketin, paksun punaisen villashaalin. Tänä talvena hän sitä vielä tarvitsee.

Kunpa pääsisin vielä jotenkin ehjänä palaamaan Kotkansaaren linja-autoasemalle, missä vain naakat lentelevät. Onhan siellä vieläkin kinostuvat hanget, viima ja pakkanen. Toiveeni toteutuu, mutta ei asema enää olekaan hiljainen. Valo on hiipunut, katuvalot syttyneet ja väki uskaltautunut ulos lokeroistaan. Naapurin rouva tervehtii iloisesti. Tulen Helsingistä, siellä vasta on joulutunnelmaa, huikkaan hänelle.

Kiiruhdan omaan kerrostalokerooni, olen vieläkin hengästyksissä pääkaupungin hulinoista. Nälkäkin kurnii jo sisuksia. Otan pakastimesta broilerin sulamaan. Ja siinä samassa muistan taas ne kaakattavat, jaloistaan sidotut, kanat kenialaisessa bussissa matkalla joulupatoihin. Ja sokerisäkit! Koskisryyppy joululle on nyt enemmän kuin paikallaan. Kippis!

Jestas, tämä on hyvää, tilkka maitoa ja pikimusta kahvi! Seison kahdella raajalla lattialla ja kahdella pitelen kahvimukia. Muki ei putoa kun peukalot on kierretty sen ympärille. Vilkaisen peiliin, silmät tuijottavat sieltä vieretysten kuin kaksi nappia. Kaikki ihmisen piirteet! Silkkinen tukka, suurentunut pääkoppa ja uurteiset aivot täynnä sähköisiä ja kemiallisia impulsseja. Tunnen poukkoilevaa vilinää pääni sisällä.

Ihmisen osa tämä pohtiminen. Ja valitakin pitää, pesenkö kupin heti vai jätänkö odottamaan? Luenko lehden vai avaanko ensin tietokoneen? Vietänkö joulun Egyptissä vai perinteisesti Helsingissä?   Otanko valmismatkan vai pelkät lennot ja heittäydyn ystäväni isolle siivelle? Ja jos heittäydyn, mitä siitä seuraa? Pahus, pitää vielä ennakoidakin. Onpa monimutkaista. Jos olisin hiiri tai hirvi, ei tarvisisi jahkailla.

Voisin ehkä mietiskellä ja tyhjentää päätäni, niin olo kevenisi hetkeksi. Jonain päivänä kenties valaistuisin ja sehän on täydellistä tyhjentymistä. Tulisin onnelliseksi kuin eläimet, jotka kulkevat täällä viattomina ja seuraavat vain vaistojaan. En tuntisi syyllisyyttä hiilijajanjäljistä ja maapallon tärväämisestä. Ja kaikkinaisesta varallisuudeta mitä minulla on niin että kehitysmaiden ihmiset ryntäävät rajojemme yli osaansa vaatimaan.

Jos olisin eläin, en tietäisi mikä on sivistynyttä käytöstä, minua ei olisi ikinä kasvatettu istumaan pulpetissa. Selkäni ei olisi tullut kipeäksi siitä istumisestä ja loputtoman hienosta käyttäytymisestä. Niin, jos olisin eläin…

Vaan en ole eläin, vain hetkittäin voin tuntea sitä autuutta. Vai olenko sittenkin puoleksi tai ylikin? Enkö vain osaa käyttää alkuperäistä perintöosaani? Olenko sallinut kasvattaa itseni liian sivistyneeksi? Onko niin että rakastan kirjoittamista, koska siinä ei tarvitse olla sivistynyt, sievistelevä, hieno? Saa kirjoittaa pahoja asioita ja naivistella hyvillä. Voi pahoinpidellä ja murhata, saa rakastaa ja rakastua estottomasti. Voi olla erakko, juoppo, viekas, rötöstelijä, konna tai vaikkapa äiti Theresa. Sehän on vain luovuutta, että keksii hurjia juttuja, sopimattomia tekoja, ristiriitoja.

Jos en voisi kirjoittaa, olisin aika ikävä ihminen, en juuri hymyilisi tai sitten nauraisin ihan väärissä paikoissa, riitelisin alvariinsa, pitäisin mekkalaa kerrostalokämpässäni viikonvaihteissa. Huutaisin vain valittavalle naapurille: Hanki oma elämä! Kenties juopottelisin joka ilta alakerran kapakassa. Hellurei!

Onneksi on taide, joka kaiken aikaa ylittää sovinnaisen rajoja. Erityisesti oikein moderni taide, josta ihmiset saavat valittaa  etteivät ymmärrä mitään. Ja kun he lopulta oppivat ymmärtämään, tulee vielä modernimpi suuntaus, jota ei ainakaan kukaan ymmärrä. Paitsi tietenkin taiteilijat itse, sillä kyse ei olekaan ymmärtämisestä. Taide lähtee jostain hyvin alkukantaisesta, aivojen alimmista eläimellisistä kerroksista. (Luulen niin.)

Ovatko taiteilijat siis enempi eläimiä kuin muut ihan tavalliset ihmiset? En tiedä, mutta pitkään aikaan en ole ollut niin onnellinen kuin tänä aamuna, kun tunsin itseni eläimeksi. Kunnes onneton menin juomaan kahvia, sillä sitä eivät muut eläimet tee.

On tullut syksy, ollaan jo lokakuun lopulla. Kaupunkikämppäni on ollut koko kesän huoltopiste ja informaatiokeskus. Lehtiä, kirjoja, leikkeitä on kertynyt pöydille, tuoleille, lattiallekin ja pölyä nurkkiin. On kirjaston kirjoja, messuilta hankittuja, tutuilta lainattuja, kaikki hyvin tärkeitä ja ensi tilassa luettavia. Vaikka sitten  mökillä hiljaisina iltoina ja valoisina öinä. On karttoja, esitteitä, mainoslehtisiä ja – pölyhuiskaleita.

Kesäkauden olen ajellut autollani ympäri Suomea ja päätynyt aina välillä lepäilemään vanhalle mökilleni, joka on toki enemmän Suomea kuin tämä kaupunkikämppä. Auton takapenkille on kertynyt tärkeitä lippusia ja värikkäitä lappusia ja siitä siirtynyt yhdessä hujauksessa olohuoneen sohvan nurkkaan.  Siinä niitä olisi mukava katsella sitten syksymmällä ja muistella kesän kuumimpia hetkiä.

Mikään ei muistuta tulevasta talvesta niin kuin tämä samperin imuri kiihkeine johtoineen, joka kiertyy nilkkojen ympäri lupaa kyselemättä. Nilkat ovat hyvin herkkä kohta. Lapin mies sen tietää. Hän sitoo nutukkaan neidon jalkaan hellästi kuin kysyen että joko nyt kelpaisi vai vieläkö pitää odottaa.

Miten tässä taas mies tuli mieleen kun vain piti siivota pölyt nurkista ja sitten ryhtyä  lajittelemaan painotuotteita säästettäviin ja hylättäviin. Ja miksi ihmeessä pölynimurit ovat niin hemmetin vanhanaikaisia? Näin modernilla naisella näin vanhanmallinen siivousväline, melkein samanlainen kuin isoäidillä aikoinaan.

Miesten vika tietenkin!!  Menevät Kuuhun ja haaveilevat Marsiin pääsystä, vaan eivät huomaa haasteita lähellään. Eivät ainakaan kiukkuista naista imurin kimpussa. Niillä on kirvesmiesaivot, sepänaivot, insinööri, putkimies, sähkömies, talonmies, huoltomies, siis miesaivot ja mieskädet ja silti vaan … Syyttäkööt siis itseään kun naiset kaappaavat vallan, rupeavat itse kirvesmiehiksi, insinööreiksi, putkimiehiksi, pääministereiksi, presidenteiksi ja työntävät imurin miesten käteen. Hellurei!!  Ainakin siihen asti, että pölynimuri kehittyy ihan itsekseen liikkuvaksi vempaimeksi, joka osaa väistellä kolhimatta ja myös valita roskat. Ei siis niele hopeista kalvosinnappia vaan nostaa sen nätisti piirongin kulmalle.

Ongelma helpottuu heti kun syyllinen on löytynyt. Kas, nyt imuri toimiikin oikein sopuisasti  ja johto soljuu tyylikkäästi kuin mainoksessa ikään. – Mikäli mikään kodinkoneliike kehtaa enää julkisesti kehua näin umpivanhanaikaista rakkinetta juonikkaine johtoineen.

Kylläpä luonto tunkee lähelle. Ikkunani on muuttunut akvaarion lasiseinäksi. Ilma on kirkas, mutta vielä aamun kostea. Oksat liikkuvat kuin vesikasvit, ötököitä lentelee harvakseen, joku perhonenkin ja lintu. Vain ristilukki on pysähtynyt keskelle näkymää, se ei hievahdakaa koko päivänä. Siinä katsellessa tunnen hämähäkin sisarekseni tai osaksi jotain suurta yhteistä luontoäitiä.

On luomisen aamu tässä tummassa pirtissä. Minäkin luon uutta päivää. Kuljeskelen paljain jaloin puulattialla, sytytän tulen hellaan, koivuhalon tuoksu leviää tupaan. Lasken vettä hanasta ja keitän kahvin. Napsautan radion päälle. Aamu-uutiset. Tässä tuvassa on kaikki, koko maailma. Kahvi tuoksuu tropiikille. Samalla seurailen ristilukkia, joka vain seisoo paikallaan hievahtamatta. Sen herkät aistit on viritetty äärimmilleen, kun se seuraa verkkonsa värähtelyjä.

Sitten puen vaatteet, petaan sängyn, lakaisen tuvan, vedän kumisaappaat jalkaan, käyn pihalla, nypin kuihtuneita kukkia orvokeista ja malvoista, tuon puita sisään, lakaisen rappuset. Ja yhä vaan hämähäkki vaanii saalista samassa paikassa ja samassa asennossa. Tuvastani on tullut tarkkailijan kammio.

Vielä seuraavanakin päivänä se jököttää samoilla sijoillaan. Käyn välillä kirkolla ruokaostoksilla, sitten ajan kaupunkiin ja viivyn siellä useita päiviä hoitamassa tähdellisiä asioita. Kun palaan, lukki kököttää edelleen keskellä verkkoa. Kumma juttu, liikkuuko se vain silloin, kun en katsele vai pystyykö se todella olemaan liikkumatta monta päivää ja yötä. Seuraan sitä lähes kaksi viikkoa. Alan tottua, tervehdin sitä tullessani ja hyvästelen lähtiessä.

Ristilukki on todellinen odottamisen mestari. Sillä ei kai ole ajantajua, kun se ei pitkästy. Eikä sen päässä risteile tekemättömien töiden verkosto, kun se ei hermostu. Silti se hoitaa lajityypilliset velvollisuutensa ja pysyy hengissä siihen tarvittavan ajan. Olenpahan itse aikamoinen hötkyilijä, ajelen kesämökin ja kaupunkiasunnon väliä, koska kummassakin on kiireellisesti hoidettavia velvollisuuksia. Kuitenkin useimmat asiat tapahtuvat aivan itsestään, ilman minun ponnistelujani. Päivä alkaa ja loppuu ja täyttyy, vaikka pysähtyisin keskelle verkkoani. Alan ymmärtää ristilukin ideologiaa, se ei tee yhtään ainoaa turhaa liikettä.

Ja sitten eräänä aamuna se on kadonnut, ei jälkeäkään verkosta eikä ristilukista. Mihin se niin äkkiä hävisi? Saikohan se lopultakin kauan odotetun saaliinsa? Minun on sitä ikävä. Tuleekohan se ensi kesänä takaisin, tai edes joku sen jälkeläisistä. Muistuttamaan taas turhanpäiväisestä hötkyilystä.

Sen olen vakaasti päättänyt, etten enää milloinkaan pyyhi hämähäkin verkkoja ikkunoistani tai mistään muualtakaan tässä mökkivaltakunnassani. Ja opettelen kuuntelemaan ötökkäkieltä. Tapahtukoon ristilukin tahto!