Vasta näillä eksyttävillä Kairon kirpputoreilla tajusin, että tavaran kiertokulku on täysin päättymätön ja toisen hylkäämä kama tuo toiselle vielä toivon. En ollut missään aikaisemmin nähnyt niin suurta käytettyjen esineiden kunnioitusta. Ikään kuin tavaran arvo olisi käytössä vaan kohonnut. Ruostunut naula tai ruuvi, rautalangan palanen ja narunpätkäkin oli keräämisen arvoinen. Nekin toivat vielä jonkun lantin vähävaraisen taskuun. Seisahduin siihen ihmettelemään miten pitkän matkan narunpätkä oli kulkenut ennen ajautumistaan tänne myyntiin. Vaikka se oli lyhentynyt lyhentymistään, se oli vieläkin jollekulle tarpeellinen. Se lojui maassa säkkikankaan päällä monien romujen keskellä Imam’in kirpputorilla.
Tämä Imam’in torialue oli suurin Kairon kirpputoreista ja siksi se kiehtoi minua, sillä olin tähän asti kokenut vain eurooppalaista kokoa olevia toreja. Kahdenkymmenen miljoonan ihmisen metropolissa kaikki mittasuhteet olivat hämmästyttäviä. Imam’in kirpputori levittäytyi kuolleiden kaupunkiin, joka oli noin viiden kilometrin päässä Kairon keskustasta. Sinne pääsi pikkubussilla, joka pullisteli väenpaljoudesta. Alueella seisoi riveissä hautakammioita korkeiden muurien ympäröiminä. Niissä oli pieni sisäpiha, jonne saattoi kurkistaa avoimesta takorautaportista. Siellä näkyi olevan kulahtaneita sohvaryhmiä ja ajan syömiä pöytiä, joiden ympärillä puuhaili väkeä, ilmeisesti omaisia. Oli noloa kurkistella sisään yksityiselle alueelle, mutta eivät nämä ihmiset sellaisesta piitanneet, jatkoivat vaan teen juontiaan. Kirpputorikauppa kukoisti sulassa sovussa hautakammioiden kanssa.
Äkkiä näin hautausmaalla torikauppiaiden pöydillä ja hiekkaisessa maassa lepäävät tavarat ihan uudella tavalla. Aivan kuin olisin katsellut kirpputorikauppiaan silmin näiden ikivanhojen esineiden kuolematonta loistetta. Tajusin etteivät paikalliset myyjät olleet kenties koskaan kohdanneet länsimaisten tavaratalojen kertakäyttökamaa, joka päätyi kovin nopeasti kaatopaikkojen murskaimiin. Heille nämä esineet olivat katoamattomia ja loputtomasti kierrätettävissä. Hitaasti aloin tajuta materian pyhyyden. Kirpputorimyyjät aivopesivät minut eikä siihen tarvittu kuin yhden päivän uuvuttava vaeltaminen Imam`in loputtomalla päällystämättömällä kirpputorilla.
Hiljainen vainajien kaupunginosa heräsi aina perjantaisin kiihkeään meluun ja tinkimiseen. Paahtavan kuumien hautamuurien ympärillä keltainen hiekka puhkesi väriloistoon kuin autiomaa rankkasateen jäljiltä. Siinä hehkuivat monenkirjavat vaatteet, vaaleat kasoissa ja kirkkaammat tangoilla. Oli myös kenkiä, koruja, kattiloita, vasaroita, nauloja, radioita, kännykän kuoria, sohvia, tuoleja, pöytiä, seinävaatteita ja kirjoja, hapertuneita englanninkielisiä kirjoja. Kaiken yllä levisi kirjavia kauhtuneita auringonvarjoja. Tuulenpuuskat lennättivät hienoa hiekkaa myytäville tavaroille, torikauppiaitten kasvoille, vaatteille ja hampaiden väliin. Minunkin hampaani narskuivat ja silmät kutisivat. Päivässä kaikki olisi ehtinyt peittyä hiekkaan, elleivät kauppiaat olisi pudistelleet välillä tavaroitaan. Täällä ymmärsin senkin, miten helposti kokonaiset kaupungit patsaineen ja hautakammioineen olivat jääneet sannan alle ja unohtuneet sinne. Kaikkialle tunkeutuva hienojakoinen hiekka näytti olevan lopullinen voittaja. Aavikko olisi varmaan peittänyt koko Kairon, elleivät asukkaat olisi taistelleet sitä vastaan.
Täällä piti totutella tulemaan toimeen elekielellä, sillä arabiaa en osannut. Sujuihan se, koska nämä ihmiset selvästikin halusivat ymmärtää minua. Kauppaa käytiin pitkin, hartain keskusteluin. Neuvoteltiin tavaran arvosta, kauneudesta, käyttötarkoituksesta ja lopulta hinnastakin ilmein, elein, äännähtelyin ja hiekkaan piirtämällä. Siinä samalla vaihdettiin mielipiteitä köyhyydestä ja rikkaudesta, etelän kuumuudesta ja pohjoisen kylmyydestä. Kauppiaat olivat loputtoman kekseliäitä. Ilmeisesti niukkuudessa eläminen oli kehittänyt heidän luovaa nokkeluuttaan.
Olin kuin aarteenetsijä tuhannen ja yhden yön tarinoista, löysin Aladdinin taikalamppuja, upeita kuparikannuja, jotka olivat kolhiutuneet lommoille, hienoja kristallivalaisimia, joiden osia piti keräillä useilta eri myyjiltä. Löysin koristeellisia peilin ja taulun kehyksiä, mustuneita, reunoistaan repeilleitä maalauksia, ihastuttavia melkein ehjiä koruja. Kaikkia näitä myyjät olivat varjelleet lopulliselta hukkaan joutumiselta. En voinut olla ajattelematta tämän tavarapaljouden keskellä lepääviä vainajia. Hekin olivat kiertomatkalla johonkin uuteen olomuotoon tai toiseen ulottuvuuteen. Tällä kirpputorilla he eivät olleet sen pyhempiä kuin mikään muukaan ikuisesti kiertävä materia.
En enää suuremmin hätkähtänyt, kun näin lauman loppuun kuluneita kameleita, joihin oli lätkäisty punainen leima kylkeen. Ne riiputtivat surullisesti päätään ja kylkiluut törröttivät nahan alta. Siinä oli perjantaipäivän lihamarkkinat, paimentolaiset olivat tulleet myymään teuraskarjaa pääkaupungin lihapatoihin. Tarjolla oli myös nautoja, lampaita, ankkoja. Kanat innostuivat aina välillä pitämään kovaa meteliä, aivan kuin ne olisivat määräajoin järjestäneet lihatorin mainoskampanjan.
Innostuin niin näistä kirpputoreista, että halusin lähteä vielä seuraavalle torille. Sunnuntaisin ja tiistaisin oli myyntiä Munip’in kirpputorilla, jonne oli viidentoista kilometrin matka keskustasta. Astuin täpötäyteen metroon ja pääsin sillä helposti perille asti. Tämäkin alue oli eksyttävän laaja mutta ei aivan yhtä iso kuin kuolleiden kaupunki. Täällä oli kerrostaloja asukkaineen ja niiden välissä torialue, joka sekin pöllysi keltaista hiekkaa, kun tuulenpuuskat osuivat sopivasti. Myyjät levittivät tavaransa kaikkialle, toreille ja kaduille talojen väliin. Myytävää oli loputtomasti, sekalaisia tavarakasoja, kirvesmiehen, peltisepän, putkimiehen ja sähkömiehen työvälineitä ja tarvikkeita, osa jokseenkin loppuun käytettyjä. Maalauksia rullissa, grafiikanlehtiä, halpoja kopioita, mutta myös länsimaisittain kallisarvoisia ja tunnettujakin taideteoksia, jos vain jaksoi käännellä paperikasoja kärsivällisesti.
Sitten osuin siihen kirpputorin osaan, jossa myytiin loisteliaita huonekalustoja aika kulahtaneina mutta myös kunnostettuina ja muovikäärein hiekalta suojattuina. Ne olivat massiivisia ja runsain kultakoristein somistettuja. Sellaista menneen ajan loistoa en arvannut löytäväni vaatimattoman rihkaman keskellä. Mikään ei tuntunut enää mahdottomalta tällä kirpputorilla. Jotkut kauppiaat asuivat perheineen kyhäämissään teltoissa, nukkuivat, söivät ja suorittivat kotiaskareensa keskellä kaupankäyntiä. Pieneen nälkään helpotusta toriväki sai teehuoneissa, jotka oli koottu pressuista. Niissä ei ollut mitään turhaa, ei kattoakaan. Täällä ei kattoja tarvittukaan, sillä Kairon alueella ei satanut juuri koskaan. Auringolta sen sijaan oli syytä suojautua.
Lopulta löysin vanhat englanninkieliset kirjat. Niiden sisällöstä arabiankieliset kauppiaat eivät ymmärtäneet yhtään mitään, mutta olivat säilyttäneet nekin suurella huolella ja myivät turisteille silloin harvoin, kun torille sattui englanninkielisiä ihmisiä. Olihan Kairossa toki turisteja, mutta he kolusivat mieluummin loputtomia muinaisegyptiläisiä hautakammioita, joita niitäkin kaivettiin hiekasta aina vaan lisää. Unohduin taas pitkäksi aikaa selailemaan kirja-aarteita.
Elämä näillä toreilla oli hohdokasta ja kurjaa samalla kertaa. Se kiehtoi ja tympäisi. Minut valtasi alkukantainen pelko että juuttuisin tähän hiekkaan, jota vastaan kaikki myyjät ja ostajat, eläimet ja tavarat taistelivat. Lopulta onnistuin kuitenkin irrottautumaan ja suuntaamaan takaisin kaupungin keskustaan. Olin kuljeksinut yksinäni vaarallisina pidetyillä paikoilla, mutta kaikkialla oli onneksi paljon väkeä, ystävällisiä ja hymyileviä ihmisiä. Ehkä olin heidän mielestään hymyilyttävä hahmo, kun keikuin kameroineni tavarakasojen keskellä, kurkistelin hautakammioihin ja yritin keskustella myyjien kanssa ilman yhteistä kieltä. Olin matkoillani oppinut, että Ihmiset ovat kaikkialla pääsääntöisesti hyväntahtoisia. Muutenhan en olisi uskaltanut tällaisilla alueilla yksinäni kulkeakaan.
