Kun nainen tarttuu lihakirveeseen tai rakentaa Molotovin cocktailin pillereistä ja vedestä, hän tekee sen kostaakseen. Kosto on suloinen – ja verinen, ainakin useimmiten. Joskus pääsee kostaja rangaistuksetta, toisinaan jää teko mielen pohjaa kaihertamaan.
Helena Nummisen rikostarinoitten päähenkilöinä eivät ole syylliset ja syyttömät, eikä rikoksia selvitä salapoliisisankari. Sellaisia ei ole, on vain erilaisia uhreja. Useimmat rikokset eivät selviä koskaan, moni ei edes paljastu – paitsi lukijalle, jonka Helena Numminen onnistuu etäännyttämään analyytikoksi, aivan brechtiläiseen tapaan. Ja lukija-analyytikko nauttii – kerrankin rikostarina tarjoaa jotain muutakin kuin pelkkää viihdykettä ajan tappamiseen.
”Nummisen novelleissa tapetaan pilke silmäkulmassa ja tekotavat ovat kaikkea muuta kuin perinteisiä. Kirjailija on antanut mielikuvituksen lentää, ja lopputuloksena on toinen toistaan yllättävämpiä ja omalaatuisempia rikoksia.” Terhi Mannila, Ruumiin kulttuuri 1/2009
”Novellit keskittyvät alusta asti tunnetun tekijän mielenmaailmaan: pohtimaan, miksi väkivaltaan turvaudutaan ja miltä oma teko lopulta tuntuu, eivät syyllisen arvuutteluun. Novelli toisensa jälkeen päämotiiviksi nousee kosto.” Katariina Norontaus, Turun Sanomat 29.3.2009
”Toinen apilapelto -novellin mummolamaisema on mielestäni aika onnistunut. Paluu idylliin toteutuu moninkertaisesti, ja jännite syntyy siitä, että tuo auvojen auvon paikka on uskottavan murhenäytelmän näyttämö.” Päivi Taussi, Kymen Sanomat 25.6.2009
