Tarinoiden joella

kesäkuu 5, 2016

”Paljon on virrannut vettä Vantaassa” siitä kun viimeksi olen kirjoittanut näille sivuilleni. Hyvä sanonta, vesi virtaa vuolaana meissä ja ulkopuolellamme.

Uudessa romaanissani kerron Virtasen perhekunnasta, joka on lähtöisin Aurajoen rannoilta, mutta kulkeutuu jokien myötä läpi Euroopan ja halki Afrikan mantereen ihmiskunnan syntysijoille. Ihmiset ovat aina liikkuneet maasta ja maanosasta toiseen, vaeltaneet kuin muuttolinnut tai savannien nisäkkäät parempien elinolosuhteiden houkuttelemina. Ihmisen historiassa lienee lopultakin lyhyt vaihe tämä paikoilleen pysähtyminen, rajojen vetäminen ja niiden mustasukkainen vartiointi.

Näinä päivinä eteläiset kansat ovat alkaneet vaeltaa pohjoiseen, tänne meidän Eurooppaamme parempien elinolosuhteiden saavuttamiseksi. Kutsumme ilmiötä pakolaisongelmaksi. Mutta onko se lopultakaan muuta kuin patoutuneen virran purkautumista. Eteläiset kansat eivät hyväksy maapallon resurssien epätasa-arvoista jakautumista, nyt kun tieto kulkee nopeasti ja vaivattomasti viimeiseenkin pimentoon.

Voiko tämän pienen maapallon pintaa omistaa mikään valtio tai yksityinen ihminen? Näyttää siltä, ettei voi. Ihmismassat kulkevat rajojen yli kuin nisäkäslaumat jossain Afrikan savanneilla etsien vehreämpiä laidunmaita.  Ja sitä suuremmalla syyllä, jos sodat vielä kurjistavat tilannetta.

Virtasen perhekunta ylläpitää vanhaintavarain liikettä Aurajoen rannalla. He myyvät esineitä, joilla on jo tarina mukanaan. He saattavat liikkeeseen vanhat tavarat ja tarinat. He kulkevat maailman kirpputoreilla pelastamassa unohdukselta mielestään arvokkaita esineitä, varsinkin vanhat kirjat houkuttelevat heitä. Heillä on suurena intohimona eläimet, joita he rakastavat melkein kuin ihmisiä, varsinkin kissoja ja muita kissaeläimiä.

Tämän kirjan voi lukea monella tavalla. Jännittävänä kertomuksena, missä ihmisiä katoaa ja löytyy vasta viimeisillä sivuilla. Tai sitten kierrätyskirjana, missä kuljetaan maailman kirpputoreilla ja lopulta ymmärretään, ettei materia koskaan katoa, että jätteetkin ovat arvokkaita. Tai tekstin voi nähdä länsimaisen ylimielisen elämäntavan kritiikkinä. Tai sen voi lukea syväekologisen elämän kuvauksena, missä ihminen tajuaa olevansa yhtä tärkeä osa luomakuntaa kuin muutkin maan olennot, vaan ei yhtään arvokkaampi. Ja ihan viimeksi, on kirjassa kahden kulkurin välinen rakkaustarinakin. Pitäähän selainenkin romaanissa olla, jotta se virtaisi vuolaasti.

 

 

 

Pomppu, Mustis, Luki-Luki

marraskuu 9, 2014

Istun punaisessa mökissäni ja tulen päivä päivältä lapsellisemmaksi. Ystäviäni ovat saman tontin eläimet. Niitä on niin monia, että voin valita muutamia läheisimmiksi. Tai en tiedä kuka sen valinnan tekee. Kai se on yhteistyötä, ystävyys valintoineen.

Kovin kauan sitten, lapsuuteni punaisessa mökissä pomppi neljä oravan poikasta. Olimme ottaneet ne hoitoon, koska niiden emo oli joutunut jonkun pedon, ehkä ketun, saaliiksi. Hoivasimme niitä riiviöitä, vaikka ne repivät ikkunaverhot ja pureksivat käsiämme. Kun ne näyttivät tarpeeksi isoilta, päästimme ne takaisin luontoon. Minulle selvisi, että orava ei kesyynny.

Mustarastas oli silloin vielä aika harvinainen, ainakin kaupunkiympäristössä. Mutta niin vain yksi keltanokka asettui asumaan pieneen taloyhtiön puutarhaan isämme työhuoneen ikkunan alle. Se lauloi lumoavasti keväisin. Eikä se pelännyt meitä.

Kesämökkini oravat ja mustarastaat saattavat minut kauas lapsuuteen.
Kun seurailen niiden puuhia, löydän sisältäni ihmettelyn ja luovuuden. Sitten vain istun tuvan pöydän ääreen ja alan kirjoittaa oravista, mustarastaista ja muista pikku olioista, joita pihallani riittää.

Niin syntyi satukirja, jossa seikkailevat Pomppu, Mustis ja Luki-Luki. Ai mikä se Luki-Luki on? No sehän on tietenkin lukutoukka. Sellainen olento on seurannut minua siitä lähtien kun opin lukemaan. Se on pikkuinen kuin heinäsirkka. Sillä on värisevät tuntosarvet, koukkujalat mahan alla ja päässä pelokkaat silmät. Se ahmii samoja kirjoja kuin minäkin.

Vaikka näitä villejä olentoja ei voi kesyttää, ne suostuvat tulemaan satuihini. Ja käyttäytyvät ajoittain ihan siivosti. Mutta parasta niissä on, että ne keksivät loputtomasti uusia seikkailuja, joihin pääsen mukaan. Sellaisesta tulee kyllä aika lapselliseksi.

Tekonivel

toukokuu 3, 2014

Katson vasenta polveani, jossa on pitkä punainen arpi. Se on aika kaunis nyt jo tai nyt vielä. Kohta se vaalenee ja katoaa kokonaan näkyvistä. Sehän tiedetään, että sankareilla on arpia tai stten arvet ovat sankarillisia. Mutta minä en saanut arpeani taistelussa tai muutenkaan urheasti, vaan valkoisen sairaalan vihreässä leikkaussalissa, steriilissä tilassa steriilein välinein. Täysvihreä kirurgi, täysvihreät hoitajat. Huu! Vai olivatko ne sittenkin robotteja?

Ainakin ne istuttivat minuun metalliosia, hyvin toimivan, pitkään kestävän tekonivelen. Olin huumatussa tilassa enkä siis voi tietää mitä tarkkaan ottaen tapahtui. Nyt taitaa olla myöhäistä sitä miettiä. Sen sijaan pohdiskelen kuinka paljon varaosia, metallia, muovia, silikonia tai muuta elotonta ainetta ihmiseen voi ympätä ennen kuin hän muuttuu robotiksi? Polvet, lonkat, olkapäät, muut pienemmät nivelet voidaan korvata mekaanisilla varaosilla. Vielä on korvaimplantit, tekomykiöt, tekoraajat rintaimplantit, pakaraimplantit, sydämentahdistimet, insuliinipumput ja ne kaikki muut, joita en maallikkona osaa edes nimetä.

Jokohan keinosydän on käytössä? Keinoäly on ainakin. Tosin se on toistaiseksi vielä elimistömme ulkopuolella. Meitä alempiarvoisiin eläimiin istutetaan jo mikrosiruja. Se on siis vain ajankysymys milloin myös ihmisiin.

Riittääkö, että ihmisellä on alkuperäiset aivot itsellään erillään tekoälystä, että hän vielä pysyy ihmisenä ja että hänellä säilyy oma identiteetti? Ja onko se niin tärkeää, että joku ihme identiteetti säilyy? Kenen tai minkä kannalta yleensäkään mikään on tärkeää robottiaikakaudella?

Polveeni leikattu antisankarillinen arpi taisi maksaa yhteiskunnalle sievoisen summan. Pitäisikö minun nyt korvata jotenkin tämä satsaus. Ei ehkä riitä, että olen kovin kiitollinen. Minun pitäisi varmaan puolestani tehdä jotain yleishyödyllistä, jotain mitä osaan. Vaikka kirjoittaa novelleja ja satuja. Mikäli kaunokirjoittamista voidaan pitää ollenkaan hyödyllisenä puuhana enää robottiaikakautena.

Kun tämä oikullinen kevät sallii taas lämpimät kelit, siirryn vanhalle ketunmetsästäjän mökille, jota hallinnoin kesäisin. Perinteen mukaan siellä kuuluu raataa. Mutta polveni on vielä niin kipeä, ettei se taida oikein onnistua. Heureka! Otan robotit avuksi. Ne osaavat siivota talossa ja puutarhassa, leikata ruohon ja … no en keksi mitään muuta. Omakotiliitosta voi tilata pihatalkkarin, mutta se taitaa vielä toistaiseksi olla ihminen, vai onko? Keksinpä sille/ hänelle kompakysymyksiä asian selvittämiseksi.

Sitten voinkin kirjoitella siivotussa puutarhassani satuja sankareista. Sateen sattuessa siirryn tupaan ketunmetsästäjän vankan pöydän päähän raatamaan vaikka romaania. On pidettävä kiirettä, saatava valmiiksi niin kauan kuin minulla vielä on tämä kirjailijan identiteetti.

Vähemmistö

joulukuu 28, 2013

Olen kuljeskeleva olento niin kuin kai ihmiset yleensäkin. Matkustellessani maanosasta toiseen olen oppinut arvioimaan länsimaista kulttuuria ulkopuolisin silmin. Se lieneekin matkustamisen tärkein tuotto, silmien avautuminen. Sen ymmärtäminen, että hyvinvoiva, tietoteknisesti edistynyt väki on vain pieni osa ihmiskuntaa, siis vähemmistö. Nykyisessä globaalissa maailmassa onnistumme usein kuitenkin kuvittelemaan ne toiset kokonaan pois.

Taannoin katselin televisiota kairolaisessa hotellissa. Siellä tajusin miten pieni tämä Eurooppamme on suurempien maanosien puristuksessa. Ja Yhdysvallatkin näytti kovin syrjäiseltä alueelta. Näkökulmakysymys! Paikalliseen maailman säätä kuvaavaan karttaan ei ollut merkitty ainoatakaan eurooppalaista kaupunkia. Moskova sentään oli paikallaan. Uutiset tulivat silmiini ja korviini myös melkein tunnistamattomina eikä pelkästään siksi, että ne olivat arabiaksi. Mielestäni kannattaa tutustua paikallisiin kanaviin, olipa kieli mikä tahansa.

Nyt kun odotan polvileikkaukseen pääsyä, matkustelu on typistynyt, mutta ei suinkaan loppunut. Kuljen Pohjolan Liikenteellä Kotkasta Helsinkiin ja takaisin. Keksin joka viikko jonkin tärkeän syyn tämän matkan suorittamiseen. Ensin hiukan tuskastuin yli kahden tunnin yksitoikkoiseen junnaamiseen. Kunnes aloin nauttia paikallaan hiljaa istumisesta. Astun vain bussiin ja valot katoavat maisemasta. Pimeä alkaa jo neljältä tähän aikaan vuodesta. Ajetaan mustaan tunneliin, jossa välillä hehkuvat vastaantulevien valot kuin kiiltomadot. Se on kuin shamaanimatka aliseen maailmaan. Voin kuvitella mitä vain, muovailla mielessäni outoja tarinoita. Nukahdan välillä ja tunneli vain jatkuu. Jokaisen tunnelin päässä odottaa kuitenkin valo, niin tässäkin. Helsingin valomeri. Hui!

Niin minä ylläpidän matkustelun ideaa. Kuvittelen kuinka hyvä polvesta tulee taitavan leikkauksen jälkeen. Ja sitten pääsen taas Euroopan ulkopuolelle, ensiksi vaikka Mexico Cityyn. Kuljeskelen katuja, etsin museot ja taidemuseot, löydän intiaanien muinaiset rakennelmat ja päädyn heidän nykyisille asuinsijoilleen johonkin mammuttimaiseen slummiin. Niinhän siinä käy, jos vain uskaltaa.

Jos osun kämppään, jossa on televisio, katson paikallisia kanavia, sillä niissä yleensä tiivistyy jotain yleistä ja olennaista kansan kulttuurista.

Erotiikasta

joulukuu 19, 2013

Kirjoitan eroottisia novelleja. Se ei ole ollenkaan helppoa. Pitäisi ensin olla jonkinlainen käsitys siitä mitä eroottinen on. Nykyisin se yleiskielessä tarkoittaa jotain, mikä lähentelee pornoa. Tai ainakin se on kaventunut käsittämään seksiä sen kapeimmassa muodossa eli vain genitaalialueita koskevana.

Suoritin joskus 80-luvun lopulla seksuaalineuvontakoulutuksen, jonka olivat tuoneet Suomeen Väestöliitto ja Kirkon perheasiain neuvottelukeskus. Se oli ensimmäinen laatuaan Suomessa ja siitä on sittemmin kehittynyt maahamme kattava seksuaalineuvontakoulutusohjelma. Oho, onpa siitä jo aikaa kulunut! Mutta se koulutus muutti asenteitani enemmän kuin mikään muu koulutus sitä ennen tai sen jälkeen. Mieleni avartui ymmärtämään elämän monimuotoisuutta aivan uudella tavalla. Sain riisuttua ajattelustani ennakkoluuloja erilaisia pienryhmiä kohtaan. Käsitykseni normaaliudesta avartui. Ymmärsin, ettei sitä tule määrittää ulkopuolelta. Jokainen tehköön sen omalla kohdallaan, jos yleensä tuntee siihen tarvetta. Opin niin paljon muutakin, että aivoihini ilmeisesti kasvoi ihan uusia nystyjä.

Mitä sitten on eroottinen? No ei ainakaan mitään sellaista, miten sitä esitellään erotiikkamessuilla. Tai ei ainakaan pelkästään sellaista. On hyvä muistaa, että Eros on kreikkalaisessa mytologiassa rakkauden jumala. Hänen äitinsä Afrodite on rakkauden, kauneuden, sulouden, hedelmällisyyden ja seksuaalisuuden jumalatar. Eroksen isä Ares on sodan jumala. Ja on hyvä muistaa sekin, että Eros on myös kristillisen siivekkään enkelin esikuva. Mitä siis on eroottinen? Jos kunnioitamme kreikkalaista mytologiaa se on kaikkea tätä. Eroksen omaa innokasta rakkautta ja hänen äitinsä perintönä lisäksi kauneutta, suloutta, hedelmällisyyttä, seksuaalisuutta ja isän perintönä sotaa. Nämähän me tunnemme itsessämme. Tähän kuvaan kuuluvat lisäksi kristillisen perinteemme enkelit, ainakin näin joulun alla.

Lopuksi haluaisin muistaa, että erotiikka on ainakin kreikkalaisen mytologian mukaan jumalallista alkuperää. Ja jos ei jumaliin usko, edes kreikkalaisiin, niin on se ainakin mytologista.

Et sinä vielä sitä voi ymmärtää, sanoo äiti. Annahan tänne, ettet lyö sormeesi, sanoo isä. He kätkevät sakset, veitset, vasarat, naskalit, neulat, jotta et vain loukkaisi itseäsi. Vanhemmat suojelevat ja samalla kertovat sinulle, että olet taitamaton ja ymmärtämätön ja tarvitset heidän apuaan.

Kasvattajan on oltava varovainen, ettei auttamisella estä lasta itse yrittämästä ja kokemasta onnistumisen iloa. Lapsistamme kasvaa kuitenkin vähintään yhtä fiksuja kuin itse olemme. Ovathan he meidän jälkeläisiämme.

Mutta entä muut autettavat, kehittyvien maiden ihmiset esimerkiksi? Tuleeko heistä koskaan niin tietäviä ja älykkäitä kuin me? Oppivatko he ikinä kaivamaan kaivonsa itse, viljelemään peltojaan tehokkaasti ja istuttamaan puita autioituvaan maahan? Hehän ovat alemmalla kehityksen tasolla kuin me sivistysmaiden asukkaat. Heidän uskontonsakin sisältää vaarallista ja tuhoavaa taikauskoa. Ei heitä voi jättää oman onnensa nojaan. Voi voi, he tarvitsevat meidän jatkuvaa huolenpitoamme.

Olen hiukan kärjistänyt tätä mielikuvaamme kehittyvien maiden ihmisistä ja heidän auttamisestaan, mutta en kovin paljoa.

Mehän luokittelemme eläimetkin vertaamalla ihmisiin ja ihmisälyyn. Hevonen on älykäs, jos se osaa laskea kolmeen tai viiteen. Sammakko taas on tyhmä, koska se ei osaa mitään ihmismäisiä temppuja. Tämä ei ole reilua. Hevosta on verrattava muihin hevosiin ja sammakkoa toisiin sammakoihin. Mikähän on meidän hepan älykkyysosamaarä? Eikö riitä, että hevonen osaa lajityypilliset asiat ja, jos hyvin käy, ravaa meille tukun rahaa.

Olemme luokitelleet koko elollisen luonnon, lajitelleet kehittyneet ja kehittymättömät eläimet porrastettuna sarjana. Viisaimpia ovat tietenkin ne joiden kanssa pystymme jotenkin kommunikoimaan, esimerkiksi koirat, hevoset, norsut ja delfiinit.

Tärkeintä lienee kuitenkin se, että elolliset olennot suorittavat omassa ympäristössään niille kuuluvat tehtävät. Eläinten hiearkkiset luokittelut (arvoasteikot) ovat itse asiassa tarpeettomia. Ne pysyvät kuitenkin sitkeästi mielessämme, koska kuvittelemme olevamme hierarkian huipulla. Voi ihmistä, hän on ainoa eläin, joka ei oikein tiedä tehtäväänsä ja tuhoaa ympäristöään.

Olemme kovin ylpeitä älystämme. Siitä on tullut lyömäase. jolla leimataan osa ihmisistäkin alempiarvoisiksi kuvittelemalla heidät meitä tyhmemmiksi. Tällaisia ihmisryhmiä ovat meille nykyisin vammaiset, maahanmuuttajat, pakolaiset, romanikerjäläiset ja – vanhukset.

Olen tehnyt tutkimusmatkoja Itä-Afrikkaan ja asunut siellä slummilähiöissä, joita on kasvanut suurten kaupunkien ympärille. Köyhtyvältä maaseudulta on jatkuva muuttovirta näille alueille. Väki sinnittelee pienimuotoisella yrittämisellä. Koska he eivät pysty maksamaan veroja, he jäävät talouden harmaalle alueelle. Hallinto hävittää heidän viritelmiään, mutta he rakentavat uusia ja keksivät vielä näppärämpiä keinoja. Niin he yhteistoimin pysyttelevät hengissä.

Tansanian Dar es Salaamin slummilähiössä asukkaat ostivat päivittäin yhteisen sanomalehden ja lukivat sen repaleiksi. He olivat täysin tietoisia mitä heidän maassaan tapahtuu ja valittivat minulle miten hallitus huijaa heitä. He neuvoivat minua monissa käytännön asioissa. Ilman heidän opastustaan olisin joutunut vaarallisiin tilanteihin.

Tärkein asia, minkä näillä matkoillani opin, oli että köyhät eivät ole tyhmiä. Se oivallus on auttanut minua hahmottamaan maailmaa tuoreella tavalla. Älykkyys ja varakkuus eivät todellakaan korreloi keskenään, vaikka vallassa olevat ja muut hyväosaiset niin luulevat.

Viimeisellä rajalla

lokakuu 2, 2013

Esimerkkihenkilö seisoo viimeisellä rajalla ja pelkää astua sen yli. Hän on siinä katsojien arvioitavana. He miettivät, että pitääkö häntä auttaa yhteistoimin rajan yli vai olisiko häntä peräti tönäistävä. Nyt hänelle on kuitenkin tullut aika siirtyä syrjään tai muuttua näkymättömäksi. Esimerkkihenkilö ei oikein enää sovi joukkoon, sillä hän rikkoo kirjoittamattomia ja näkymättömiä normeja.

Ei, ei hän ole lihava, ei hän ole vammainen, ei maahanmuuttaja eikä mikään muukaan kummajainen. Hän on vain tulossa vanhaksi, täyttää kohta kuusikymmentä. On jo hiukan hidastunut. Ehkei sitä ihan vielä huomaa, mutta pian se alkaa näkyä ja haitata työelämää ja muutakin elämää. Hitautta ei nykyaikana siedetä.

Mikä pahinta hän on pudonnut muodista, pukeutuu viimevuotiseen lukkiin eikä viitsi meikata juonteita piiloon. Ja mitkä kengät, iänikuiset kuluneet matalakantaiset veneet! Farkun lahkeetkin ovat leveät, täysin sopimatonta mihinkään toimistoon.

Mahtaako hän enää oikein ymmärtää nopeasti kehittyvän teknologian yhä hienovireisempiä vaatimuksia. Parasta ennakoida vääjäämättä tapahtuva tasonlasku ja ystävällisesti ohjata hänet jonnekin näkymättömiin. Sehän tapahtuu vain hänen parhaakseen, jotta ei sitten tule yllättävää kolausta.

Kyllä ihmisen pitäisi osata huolehtia ulkomuodostaan niin ettei ole häpeäksi työpaikalleen. Ryppyinen iho ei sovi ainakaan asiakaspalveluun eikä oikein mihinkään muuhunkaan tehtävään. Vanhat autotkin vaihdetaan uusiin ihan vain imagosyistä.

Esimerkkihenkilö on hyvin tietoinen näistä rajanylitysongelmista. Hän kohentaa ulkomuotoaan. Siihen menee rahaa, mutta teknisesti se on kuitenkin mahdollista. Hän alkaa näyttää tyylikkäältä, hän päivittää vaatekertansa, varsinkin kengät. Korkkareisssa käveleminenkin onnistuu joten kuten. Hänkö hidas, turhaa kuvittelua. Hän lähtee hakemaan töitä sellaisesta firmasta, missä häntä ei tunneta ennestään. Kun hän kävelee reippaasti sisään ja esittelee itsetietoisesti taitojaan, kaikki sujuu hyvin. Hymy on herkässä. Mutta kun paperit kaivetaan esiin, niin syntymäaika on kerrassaan väärä. Hymyt hyytyvät ja esimerkkihenkilö poistuu sivistyneesti paikalta. Hän ei valita, sillä ei ole tahoa, jonne voisi valittaa.

Hän lähtee nuolemaan haavojaan. Hän on fiksu yksilö ja kykenevä analysoimaan tapahtunutta. En ole yksin tässä tilanteessa, hän miettii. Tämä yhteiskunta on jakaantunut kahtia. Täällä saavat mellastaa vain nuoret ja kauniit ja vielä keski-ikäisetkin, jos osaavat huolehtia ulkomuodostaan ja muusta kunnostaan. Mutta ikääntyneet eivät sovi joukkon. Heistä on vain haittaa. He hidastavat kehitystä.

Ensin esimerkkihenkilö väärentää syntymävuotensa. Se toimiikin oikein hyvin monessa paikassa, mutta on virallisissa yhteyksissä mahdotonta. Sitten hän alkaa katsella ympärilleen ja huomaa, että vanhoja ihmisiä on maassa aika paljon. Hän tietää, että todelliset ratkaisevat muutokset alkavat aina alhaalta päin.

On siis tehtävä vallankumous! Se on mahdollista heti kun riittävä määrä väkeä on oivaltanut alistetun asemansa. Sitä ennen on tehtävä myyräntyötä. On mentävä hoitokoteihin ja palvelutaloihin ja vanhusten sairaalaosastoille kertomaan totuuksia. On muistutettava näille ikäihmisille, että nykyisten tutkimusten mukaan ihmisaivot eivät vanhene (paitsi siinä tapauksessa, että ne sairastuvat).

Mikä määrä aivoenergiaa onkaan suljettuna erilaisiin laitoksiin, esimerkkihenkilö kauhistuu. Miten monet ikääntyneet on neuvottu ja autettu avuttomiksi, uskoteltu etteivät he itse enää pärjäisi ilman hyväntahtoista ohjausta. Se on kauheaa, mutta juuri siinä piilee mahdollisuus. Esimerkkihenkilö lyö nyrkin pöytään ja kiroaa. Perkele! Vanha suomalainen voimasana auttaa heti. Esimerkkihenkilö ryntää pystyyn ja suuntaa määrätietoisesti kohti lähintä hoivakotia tekemään myyräntyötä.

Vallankumous onnistuu viimeistään silloin kun nämä nykyiset nuoret ja tehokkaat joutuvat itse sille viimeiselle rajalle.

Egyptin ikävä

elokuu 21, 2013

Katselen surullisena Egyptin tapahtumia. Länsimaisena ihmisenä voin vain arvella mistä siellä viime kädessä on kysymys. Olen kulkenut useasti maassa niin sanotusti kansan parissa, mutta arabian kieltä taitamattomana en ole saanut sellaista ruohontason yhteyttä ihmisiin. Vastausta on turha etsiä länsimaisista kommenteista. Se olisi kuultava kadun mieheltä, päivän paahtamalta torikaupiaalta, Kairon liikenteessä suunnistavalta taksikuskilta, vesipiippua imeskevältä teehuoneen mieheltä, keittiössään hyörivältä vaimolta tai vaikkapa Luxorin Kuninkaiden laakson oppaalta.

Pelkään etten voi enää koskaan palata Egyptin hiekkaisiin maisemiin. On ollut virkistävää sukeltaa niin erilaiseen kulttuuriin ja katsella sieltä käsin tätä pikkuista Suomea, kylmää siistiä kotimaatani. Muistelen jo kaihoten Kairon valtavia kirpputoreja, joilla taivalsin aarteita etsimässä. Löysin entisiltä siirtomaaisänniltä jäänyttä esineistöä ja palautin sitä takaisin Eurooppaan. Katossani roikkuu lasinpalasia helisevä valaisin ja kaapin pimennoissa lymyilee hiulaksi kulunut seinävaate, jota kuvittelen arvokkaaksi. Lisäksi rohmusin koruja ja pieniä koriste-esineitä muistoikseni.

Ohut hiekka pölisi kaikkialla ja pyrki peittämään alleen sekä myyjät että esineet. Ymmärsin että täällä ihmiset voittavat hiekan vain niin kauan kuin pysyvät hengissä. Kuoleman jälkeen hiekka hautaa heidät ja pyyhkii elämän jäljet. Jopa vauraitten valtavat mausoleumit patsaineen peittyvät ja unohtuvat, jotta ne löytyisivät taas ja kaivettaisiin päivän valoon satojen vuosien kuluttua.  

Muistelen retkeäni Moqattamin vuorelle, Kairon jätteiden lajittelukaupunkiin, missä koptilaisväestö käsitteli jätteitä huolellisesti, suorastaan pikkutarkasti. Mikään käyttökelpoinen ei mennyt hukkaan. Naiset esittelivät ylpeinä kasvattamiaan sikoja. Sittemmin kuulin, että heidän sikansa kiellettiin ja että koko jätteiden lajittelukin avattiin kansainväliselle kilpailulle.

Muistelen pienten vaatimattomien majapaikkojen kovin ystävällisiä isäntiä ja emäntiä. Sieltä sai hyvän vuoteen ja riittävän aamiaisen vähäiseen hintaan. Rämähtäneissä rappukäytävissä oli vanhan ajan charmia. Hissit lonksuivat, mutta niissä oli silti hissipoika, joku juuri maalta kaupunkiin tullut nuorukainen kalabeijassaan.

Sitäkin muistelen miten länsimainen nainen herätti huomiota Kairon kaduilla, siis miesten huomiota. Se tuntui miellyttävältä suomalaisesta naisesta, jota eivät juuri miehet kotimaassa katsele. Hän tunsi äkkiä olevansa taas nainen. Erään kerran poliisi pysäytti koko hurjan liikenteen, jotta nainen pääsi kadun yli. Siis hän yksin käveli sen kadun yli Afrikan suurimmassa kaupungissa. Olo oli kuin Nefertitillä. Kukaan ei soittanut torvea. Poliisia toteltiin vaikka liikennevaloista ei mitään piitattukaan.

Tätä naisellisuuden iloa ei kuitenkaan kestänyt kovin pitkään, sillä nainen huomasi, että liikkeellä oli vain miehiä. Naiset olivat jossain muurien takana turvassa. Nuo helposti flirttailevat miehet näkivät hänet vain naisena, hänet joka oli kotimaassaan ensisijaisesti ihminen tai kansalainen. Sen huomattuaan naisen teki mieli vetää paikalliseen tapaan kaapu päänsä yli.  

Kuin sumussa muistan Luxorin, muinaisen Theban, uskomattomat nähtävyydet, Kuninkaiden ja Kuningattarien laaksot hautakammioineen ja patsaineen 4000 vuoden takaa. Siellä kulkija tuntee itsensä muurahaiseksi, jonka pieniin aivoihin ei meinaa mahtua valtavan kokoisten muistomerkkien loputon määrä. Luxorin ja Karnakin temppelien välistä esiin kaivettu käytävä lukemattomine sfinkseineen jäänee nykyisten mellakoiden vuoksi keskeneräiseksi. Ehkäpä Luxorin nykyinen kaupunki saa nyt jatkoajan, kun loputtomat kaivaustyöt viivästyvät. Sen runsaat basaarit saavat kukoistaa edelleen, mikäli ne ilman turisteja lainkaan kukoistavat.

Erityisesti haluan muistella pientä koptikirkkoa Luxorin keskustassa, joka oli rakennettu naispyhimyksen muistolle. Siellä kristityt naiset istuivat vaatimattoman kirkkosalin seinuistoilla avopäin ja hymyilivät avoimesti turistille. Silloin minä, täysin maallistunut, tunsin äkkiä itseni kristityksi ja tajusin perinteen yhdistävä voiman.

Toivon silti että ystäväni, joka aikoo matkustaa taas talvella Luxoriin, olisi oikeassa. Kyllä tilanne talveksi jo siellä rauhoittuu, hän haluaa uskoa.

Kairossa ne taas

heinäkuu 11, 2013

Siellä ne pomppivat taas Tahririn aukiolla, vihaiset miehet ja naiset. Täältä käsin voi puhua pomppimisesta – hiukan alentuvasti, vaikka näillä ihmisillä on kyse elämästä ja kuolemasta. Milloin olen itse ollut sellaisen kiihkon vallassa, valmiina uhraamaan jopa henkeni tavoitteeni puolesta. On, on minulla sellaisia kokemuksia, pari väläystä lapsuudesta nousee mieleeni ja myöhemminkin olen ollut taipuvainen äärimmäisiin tunnetiloihin. Matkan varrella olen sitten sivistynyt ja latistunut.

Meissä kaikissa on geeneihin poltettu tieto, että olemme tasa-arvoisia. Ja että velvollisuutemme on vaatia tasa-arvoista kohtelua. Olemme myös oppineet että sitä ei useinkaan meille tarjota, vaan se on itse otettava. Kaikki vallankumoukset alkavat alhaalta. Ne joilla on valta, eivät luovu siitä vapaaehtoisesti. Jos ihminen saa olla hierarkian huipulla liian kauan, hän sairastuu – hitaasti ja varmasti. Sen olemme oppineet historiasta ja opettelemme edelleen nähdessämme maailman viimeisten itsevaltiaiden taistelevan epätoivoisesti valtansa rippeistä.

Kuka on oikeassa, kuka väärässä, sitä ei meiltä länsimaalaisilta kysytä, vaikka me yritämme maailmaa mestaroida. Oppositiossa on aina tavalla tai toisella poljettu osapuoli, Kairossa tällä kertaa islamistit. Heidän joukoissaan ei juurikaan näy naisia, vaikka muissa mieltään osoittavissa ryhmissä heitä on ollut runsaastikin. Odotan naisten oppositiota Tahririn aukiolle. Ehkä aivan turhaan, sillä naisilla lienee toisenlaiset keinot, kenties hiljaa hivuttavat. Mutta siitä olen varma, että kaikki nämä mielenosoitukset ja taistelut lopulta johtavat tasa-arvoon tai sellaiseen tilanteeseen, että ihmisryhmä tai jopa yksilö voi vaatia oikeuksiaan oikeudenmukaisessa tuomioistuimessa tarvitsematta pelätä hengen menetystä. Siis olen asiasta varma, sillä globalisaatiota ei voi enää pysäyttää. Tieto kulkee yhä vain nopeutuvaa vauhtia pienentyvällä pallollamme. Se saavuttaa nekin, joita nykyisin voi mielestämme manipuloida mielin määrin. Köyhät eivät ole tyhmiä, ehkä heille on vain tärkeämpää saada päivittäinen ruokansa kuin huolehtia maansa poliittisesta tilanteesta.

Ihmisten tasa-arvo lisääntyy vääjäämättä. Sitä rakennetaan parhaillaan teatraalisesti maailmamme toreilla. Taistelut tulevat kestämään aina siihen asti, että opitaan tekemään yhteisiä sopimuksia. Ei ole muuta tietä, sillä ihmiset eivät enää suostu yksinvaltiaisiin, yksilöihin tai ryhmittymiin. Siinä samassa tapahtuu sekin ihme, että kapitalismi pehmenee, muuttaa muotoaan tai lankeaa lopullisesti omaan ansaansa.

On todella vaikeaa ellei peräti mahdotonta tarkastella maailmansa tapahtumia oman viitekehyksensä ulkopuolelta. Vähintäänkin pitäisi käydä asumaan jonkun Tahririn aukion reunoille ja opetella jotakin ei-länsimaista kieltä, vaikkapa arabiaa.

Possun sydän

huhtikuu 25, 2013

Viime perjantaina huomasin ruokakaupan kylmähyllyllä possun sydämiä. Hinta oli mitätön. Siinäpä ravitsevaa ja edullista proteiinia! Mutta eihän minun, keskiluokkaisen naisen, ole ollut tapana mitään sisäelimiä ostella.

Silloin muistin miten olin lapsena ollut makkaraa valmistamassa. Maalaistalon tuvassa istuttiin porukalla sullomassa emännän keittämää mössöä puhtaaksi pestyihin possun suoliin. Suolet olivat kuin pitkulaisia ilmapalloja, mutta eivät venyneet paljoakaan. Mössössä oli ainakin ohraryynejä. Ja mitä muuta, varmaankin possun sisäelimiä, mitä niitä nyt on, maksaa, haimaa, pernaa, munuaisia, mahalaukkua, sydäntä, aivoja. Emäntä osasi käyttää lihamyllyä. Puuha oli jotenkin hyvin tyydyttävää, sai sotkea kätensä ja läträtä paksussa puurossa kuin porsas. Sitten makkarat työnnettiin vielä uuniin paistumaan ruskeiksi ja rapeiksi. Lopulta herkku oli valmis ja sitä sai maistella. Kuumaa, mutta maukasta! Se oli unohtumaton elämys.

Silloin söin sikaa, jota olin pihalla rapsutellut korvan takaa. Se oli iso ja mutainen, koska sillä oli oma mutalammikko navetan takana. Se oli kasvanut perheen lemmikkinä ja minäkin rakastin sitä kuin parasta leikkitoveriani. Ymmärsin, että sikoja ei haudata vaan ne syödään lopulta ja että niitä kasvatetaankin syötäväksi. Sellainen on sian kohtalo, sanoi viisas emäntä.

Palasin lihatiskille muisteloistani ja ostin kauniin punaisen possun sydämen. Toin sen kotiin ja työnsin jääkaappiin. Etsin netistä hyvää ohjetta ja löysinkin sellaisen, öljyä, sipulia, kermaa, pippureita, hiukan porkkanaa ja lanttua. Otin esiin terävimmän veitseni ja päätin ryhtyä paloittelemaan sydäntä. Silloin punainen lihapala alkoikin sykkiä käsissäni. Se oli kuulunut possulle, vielä keskenkasvuiselle, joka oli elänyt ahtaassa karsinassa. Pikkuporsas oli syntynyt elämänhaluisena ja imenyt onnellisena emonsa nisää. Se oli katsellut maailmaa odottavana. Ehkä siitäkin kasvaisi emonsa kokoinen iso sika ja sitten sekin saisi omia pikkuporsaita. Mutta sillä ei ollut tilaa juoksennella. Eikä se voinut tonkia mutaa, koska karsinan lattialla oli vain olkia. Se masentui ja siitä tuli hiljainen ja kiltti possu, kunnes joku sen sisaruksista yritti järsiä sen saparoa. Silloin se riehaantui ja rupesi kiljumaan eikä lopettanut ennen kuin iso käsi tuli ja poisti sen karsinasta. Tältähän on saparoa järsitty, se on parasta lopettaa, se iso käsi sanoi. Ja niin sen elämään pettynyt sydän joutui sinne ruokakaupun kylmähyllylle.

Onnistuin paloittelemaan sydämen ja valmistamaan siitä herkullisen padan. Mutta syöminen aiheutti minulle jonkinasteista kollektiivista syyllisyyttä. Silmiini nousivat eläintensuojelijoiden ottamat kuvat liian ahtaista karsinoista ja järsityistä saparoista. Onnettomista sioista, jotka eivät nauttineet elämästä, vaikka lyhyestäkin, niin kuin kaikkien elollisten tulisi nauttia. Mieleeni tulivat myös Shanghain läpi virtaavassa Huangpu-joessa ajelehtivat tuhannet sianruhot ja kaikki muutkin näkemäni sianhoidon kauhukuvat. Possunsydänpata tuli syötyä, mutta syyllisyys jäi asumaan minun sydämeeni.

Voisinkohan ottaa possun mökilleni kesäksi ja helliä sitä niin kuin lapsuuteni maalaistaloissa tehtiin. Helpottaisiko se yhtään syyllisyyttäni? Vai pitäisikö tehdä kansalaisaloite kotieläinten kohtelun parantamiseksi, ei vaan sikojen rääkkäämisen lopettamiseksi? Laiha lohdutukseni on, että tänne syntynyt sika voi elää ja kuolla vain kerran ilman että se saa tietää toisten kaltaistensa kärsimyksistä.

Enää en osta possun sydäntä ruokakaupasta, sillä sehän alkaa saarnata meille herkkämielisille.

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.