Possun sydän

Viime perjantaina huomasin ruokakaupan kylmähyllyllä possun sydämiä. Hinta oli mitätön. Siinäpä ravitsevaa ja edullista proteiinia! Mutta eihän minun, keskiluokkaisen naisen, ole ollut tapana mitään sisäelimiä ostella.

Silloin muistin miten olin lapsena ollut makkaraa valmistamassa. Maalaistalon tuvassa istuttiin porukalla sullomassa emännän keittämää mössöä puhtaaksi pestyihin possun suoliin. Suolet olivat kuin pitkulaisia ilmapalloja, mutta eivät venyneet paljoakaan. Mössössä oli ainakin ohraryynejä. Ja mitä muuta, varmaankin possun sisäelimiä, mitä niitä nyt on, maksaa, haimaa, pernaa, munuaisia, mahalaukkua, sydäntä, aivoja. Emäntä osasi käyttää lihamyllyä. Puuha oli jotenkin hyvin tyydyttävää, sai sotkea kätensä ja läträtä paksussa puurossa kuin porsas. Sitten makkarat työnnettiin vielä uuniin paistumaan ruskeiksi ja rapeiksi. Lopulta herkku oli valmis ja sitä sai maistella. Kuumaa, mutta maukasta! Se oli unohtumaton elämys.

Silloin söin sikaa, jota olin pihalla rapsutellut korvan takaa. Se oli iso ja mutainen, koska sillä oli oma mutalammikko navetan takana. Se oli kasvanut perheen lemmikkinä ja minäkin rakastin sitä kuin parasta leikkitoveriani. Ymmärsin, että sikoja ei haudata vaan ne syödään lopulta ja että niitä kasvatetaankin syötäväksi. Sellainen on sian kohtalo, sanoi viisas emäntä.

Palasin lihatiskille muisteloistani ja ostin kauniin punaisen possun sydämen. Toin sen kotiin ja työnsin jääkaappiin. Etsin netistä hyvää ohjetta ja löysinkin sellaisen, öljyä, sipulia, kermaa, pippureita, hiukan porkkanaa ja lanttua. Otin esiin terävimmän veitseni ja päätin ryhtyä paloittelemaan sydäntä. Silloin punainen lihapala alkoikin sykkiä käsissäni. Se oli kuulunut possulle, vielä keskenkasvuiselle, joka oli elänyt ahtaassa karsinassa. Pikkuporsas oli syntynyt elämänhaluisena ja imenyt onnellisena emonsa nisää. Se oli katsellut maailmaa odottavana. Ehkä siitäkin kasvaisi emonsa kokoinen iso sika ja sitten sekin saisi omia pikkuporsaita. Mutta sillä ei ollut tilaa juoksennella. Eikä se voinut tonkia mutaa, koska karsinan lattialla oli vain olkia. Se masentui ja siitä tuli hiljainen ja kiltti possu, kunnes joku sen sisaruksista yritti järsiä sen saparoa. Silloin se riehaantui ja rupesi kiljumaan eikä lopettanut ennen kuin iso käsi tuli ja poisti sen karsinasta. Tältähän on saparoa järsitty, se on parasta lopettaa, se iso käsi sanoi. Ja niin sen elämään pettynyt sydän joutui sinne ruokakaupun kylmähyllylle.

Onnistuin paloittelemaan sydämen ja valmistamaan siitä herkullisen padan. Mutta syöminen aiheutti minulle jonkinasteista kollektiivista syyllisyyttä. Silmiini nousivat eläintensuojelijoiden ottamat kuvat liian ahtaista karsinoista ja järsityistä saparoista. Onnettomista sioista, jotka eivät nauttineet elämästä, vaikka lyhyestäkin, niin kuin kaikkien elollisten tulisi nauttia. Mieleeni tulivat myös Shanghain läpi virtaavassa Huangpu-joessa ajelehtivat tuhannet sianruhot ja kaikki muutkin näkemäni sianhoidon kauhukuvat. Possunsydänpata tuli syötyä, mutta syyllisyys jäi asumaan minun sydämeeni.

Voisinkohan ottaa possun mökilleni kesäksi ja helliä sitä niin kuin lapsuuteni maalaistaloissa tehtiin. Helpottaisiko se yhtään syyllisyyttäni? Vai pitäisikö tehdä kansalaisaloite kotieläinten kohtelun parantamiseksi, ei vaan sikojen rääkkäämisen lopettamiseksi? Laiha lohdutukseni on, että tänne syntynyt sika voi elää ja kuolla vain kerran ilman että se saa tietää toisten kaltaistensa kärsimyksistä.

Enää en osta possun sydäntä ruokakaupasta, sillä sehän alkaa saarnata meille herkkämielisille.